11 p:nä elokuuta.
Luostarissamme sattuu pieniä tapahtumia.
Sisar Catherine huomasi aamulla, rukoillessaan, että hänen molemmissa käsissään oli punainen pilkku ja hiukkasen verta; ne olivat samallaiset kuin naulojen merkit Vapahtajamme käsissä. Sisar Catherine itki kiitollisuudesta ja liikutuksesta; hän lausui useasti:
— Olen sitä sinulta hartaasti rukoillut, oi Jumala!
Äiti prioritarta tämä tapaus ei näyttänyt paljoakaan liikuttavan, mutta sisar Marthe katseli kunnioituksella sisar Catherinea, suuteli hänen hameensa lievettä ja sanoi:
— Sisareni, olette kuin pyhimys.
Kerronko, oi Jumalani, että sisar Catherinen merkit olivat minusta kiusoittavia, epämiellyttäviä, pyhyys ei täyttänyt sydäntäni, katselin sisartani kummissani, melkein vastenmielisesti: nämä surulliset merkit, veri hänen käsissään, tekivät minut murheelliseksi, nöyrryttivät minut hänen puolestaan, ne tuntuivat minusta liian suuremmoisilta, nuo merkit, kuin rakkauden orjuudelta. Rippi-isämme on hyvin ylpeä niistä, hän sanoi lääkärille, joka tulee useasti minua katsomaan:
— No, tohtori, luostarillamme on pieni pyhimyksensä!
Kuulin tohtorin vastaavan:
— Orthezin sairaalassa meillä on nuori tyttö, hieman kiihkomielinen, joka potee samaa tautia kuin pyhimyksenne. Häntä hoidetaan, ja hänestä tulee vielä terve.