Rakastan puutarhaa ja rakennusta. Eilen hyväilin kauniita kurjenmiekkoja, jotka niin tuoreina kohoavat korkeista ja loistavista kuvuistaan. Oli niin kaunista, ilmassa oli kuin pienten vihreiden herneiden tuoksu.
Sisar Catherine sanoi minulle:
— Sisareni, kuinka rakastatkaan kaikkea mitä on puutarhassamme! sinä iloitset liian paljon kukkasista; minä näen ainoastaan sydämeni, joka palaa, joka on kuin tuoksuva hehku…
Hän lisäsi huoaten:
— Sisar, vaivaavatko epäilykset sinua paljon?
Oi! näin kuinka ne vaivasivat häntä!
Minä vastasin:
— En, näetkös, sisar Catherine, en ole niin epäilevä, minussa on — miten nyt sanoisinkaan — jonkunlaista sävyisyyttä. Tyydyn itseeni sellaisena kuin olen. Samaten tyytyi myös äitini minun pienenä ollessani isäni luonteeseen; isä oli joskus hyvin hellä ja joskus taas niin kiivas äitiä kohtaan. Meissä on sävyisyyttä. Minä olen suvaitseva itseni suhteen, samaten kuin olisin suvaitsevainen sinun vikoihisi nähden, sisar Catherine, jos sinulla niitä olisi. Minulla on mielialoja, oikkuja ja hurmaavan ihastuksen hetkiä; mielelläni nauran ja itken, lyön veripisaran kukannuppuja toinen toistansa vastaan, ja kun on kuuma, juon mielelläni vähissä annoksissa varjokkaasta suihkukaivosta vettä, joka on kuin jäähdytettyä hopeaa. Minä olen suvaitsevainen itselleni, sisareni, ja joskus katson sinistä taivasta kohden ja kuvittelen Herran sanovan minulle:
— Pikku tyttö, rakastan sinua sellaisena, jollainen olet…
2 p:nä kesäkuuta.