Oi ihana neekerien maa! maa, joka olet satakertaisesti kuumempi kuin minä itse, sinä hohtava maa, jolla on kaksi vaivaa, aurinko ja rakkaus!
Kauhea pieni Bénédicta, et voi olla oikein pyhä, sillä ollakseen sitä täytyy ihmisellä olla siniset silmät, siniset kuin lourdesilaisen pyhän Marian pehmeä vyö; miten kaunis olisitkaan, jos vielä olisit villi, jos kauhistuttaisit meitä, jos olisit valkoisilla luostarimuureilla kuvana pienestä saatanasta, joka nauraisi, joka telmisi kuin olisi pippurimarjoja polttamassa nahkansa alla, ja joka öisin itkisi siksi että hän on kuten Haitin musta maa, joka uhkuu eläimellistä hyvää tuoksua…
19 p:nä lokakuuta.
Sitä tuulta! viiri katolla valittaa kuin pieni pöllö.
Rippi-isämme on vilustunut. Minusta hänen vilustumisensa on kovin uppiniskainen. Hän sotii vastaan, vihastuu ja harmistuu, kuulee hänen niistävän ja yskivän kovaa, ollenkaan säälimättä itseään. Hän kolistelee vihaisesti ja on koomillinen kuten kyökissä puuhaileva sisar, joka nopeasti ja ilman järjestystä tekee työnsä, saadakseen olla vapaa.
Sitten hän saa tehdä kaikki toistamiseen.
Syksy on luostarin herkullisin vuodenaika.
Puut, joita jo ruvetaan kantamaan kellareihin talven varalta, levittävät pihkan hajua. Nauretaan syyttä suotta. Taivas on sininen, ilma on raitis ja silti lämmin.
On hetkiä, jolloin kaiken yllä ja kaikessa on sellainen iloisuus, että pysähdyn kuuntelemaan.
Luostarin kaapit puhuvat: