Elää! Herätä intohimosta! Olla liikuttamatta jalkojaan, käsiään, katsettaan; hengitys, ääni, hymy on kuin kukkanen josta tulvailee hyviä tuoksuja.
Maata aivan elävänä patjoilla, nukkuvana ja kullattuna kuin kallisarvoinen muumio; ja puserrettuna, sidottuna; väsyä intohimosta, suloisesta intohimosta…
Suon anteeksi Julienille että hän muutaman päivän kuluessa on ollut ärtyinen ja mustasukkainen; hän vihaa luostariani, hän moitti toimettomuuttani, rauhaani, kirkkoa, pappeja, Jumalaakin. Se on merkillistä vihaa, mutta se hurmaa minut kummallisella turhuudellaan. Oi! tietää, että sisimmän sydämemme, kaikki ajatuksemme, toimettomuutemme, öittemme unet, kaiken he tahtovat valloittaa.
Heidän kärsimättömyytensä saattaa heidät julmiksi ja panee heidät käyttäytymään sopimattomasti.
He luulevat loukkaavansa meitä, mutta he ainoastaan saattavat mielemme kuohuksiin, ylpeytemme on kauhea, mutta intohimon hetkinä tunnemme ainoastaan intohimoa…
Eilen Julien vihan hetkellä veti rikki rukousnauhani, jota joka päivä kannan vyössäni.
— Vihaan, sanoi hän, näitä kaulaketjuja, joilla teidän Jumalanne teidät kahlehtii…
Hänen täytyi sitten etsiä ja noukkia kaikki pienet puupallot, jotka kierivät pitkin lattiaa, ja minun täytyi kärsivällisesti aamuun saakka pujottaa lankaan noita pieniä ympyriäisiä palloja, jotka tuoksuvat orvokeilta ja pyhältä savulta, niin että sormissani vielä on tuo tuoksu…
24 p:nä lokakuuta.
Julien on nyreän ja synkeän näköinen, se on ikävää. Minä nauran, siksi että minä nauran, ja se häntä suututtaa.