Että Castrén ei suinkaan tahtonut jättää oloja olevalle luonnottomalle kannalle, se on kylläkin tunnettu. Hänen käytännöllinen kantansa, sanokaamme positiivinen ohjelmansa ilmenee m.m. niissä luennoissa, joita hän piti tänä lyhyenä kotimaassa olo aikanaan Suomen kieliopista. On tunnettu, että ne vaikuttivat sytyttävästi, ehkä sytyttävämmin pienessä piirissään kuin Snellmanin kirjoitukset. Aug. Schauman muistelmissaan kuvaa tuota vaikutusta, joka m.m. vaikutti sen, että eräät ylimyskotien lapset lähtivät suomen kieltä oppimaan sisämaahan. Ja todella! Kuinka mahtoivatkaan tuollaisen tutkimusmatkailijan suusta vaikuttaa sanat, sellaiset kuin hänen luentojensa alku- ja loppusanat, joista suomennan eräitä otteita. "Meidän isämme kuolivat kuin lapset kehdossa, ja se voi olla hyvää ja kaunista, mutta vähän kunniakasta ja ihmiskunnalle hyödytöntä. Ne vähäiset rippeet, mitä vielä on jälellä tästä muinen suuresta ja mahtavasta kansasta, nekin kuolevat ja lasketaan hautaan, sillä he kieltävät isänsä, ja onhan kirjoitettu: kunnioita isääsi ja äitiäsi, ettäs menestyisit ja kauan eläisit maan päällä. Mitä sitte tahdomme me, tämän ikivanhan heimon pojat? Elää vaiko kuolla? Kuollaksemme ja asiallisesti päästäksemme hautaan on meidän tarvis kulkea vain vanhaa uraamme, halveksia itseämme, maatamme ja isiämme, epäillä tulevaisuutta, kykyämme hyviin töihin ja tuloksiin, olla tekemättä mitään pelosta että emme mitään taida, painaa maahan kaikki suuret ajatukset ja ihanteet, joita ajan mahtava henki sieluumme nostaa, lyhyesti, elää täydessä henkisessä laimeudessa ja harrastaa vain omaa parastamme, omia huvejamme ja nautintojamme." — — "Nykyhetkenä ei mikään uhraus saa olla liika suuri, kun kysymyksessä on äidinkielemme ja kansallisuutemme säilyttäminen. — — Silloin ei pääkallon tutkijain muutamien vuosisatojen kuluttua ole pakko kaivaa esiin pääkallojamme niiden avulla määritelläkseen, mitä kansaa me olemme. Jumalan avulla me olemme jättäneet silloin kauniimpia muistoja itsestämme kuin irvistävät luurankomme." — Mutta eikö toiselta puolen ole vaarallista puhua isänmaasta ja tehtävistä, ja nostaa tunteet kuohuksiin? Jos "tunteemme kumminkin vain ovat silmänräpäyksen tuotteita, jotka seuraavana hetkenä haipuvat, miksi silloin heittää näkyville virvatulia, jotka johtavat harhaan ja ehkä vahingoittavat meitä itseämme? Tunne voi valehdella; miksi siis levittää valheita ja niin turhaan houkutella rakastettua isänmaata? Ja eihän isänmaa tarvitse tunteitamme, se vaatii toimintaa. Mutta onhan tunne toiminnan vaikutin, — — eikä innostuksen, joka tahtoo todella toimia isänmaan hyväksi, ole tarvis kätkeytyä teeskentelyn kehnon naamarin taakse." Ja mikä se "tunne" oli, joka oli oleva innostuksen vaikutin ja joka oli kiihottava nuoria työhön, se selviää siitä juhlallisesta puheesta, jonka Castrén piti v. 1851 astuessaan hoitamaan uutta virkaansa suomen kielen professorina, puheesta, jota käsikirjoituksena säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Sen ajatus on edelleen sama kuin se, jota Castrén Kalevala-luennoissaan oli esittänyt, vaikka hän nyt lausui sen entistä selvemmin. Sen pääajatus on, että me suomalaiset olimme tähän asti aina vaan ottaneet vastaan, mutta emme koskaan antaneet mitään. Ja kumminkin oli meillä jotain, oli oma kieli ja oma runous. Meidän tuli sen vuoksi uskoa, että me yksilöinäkin voimme jotain saada aikaan, koska me kansanakin voimme, ja kansana meidän oli osotettava, että me voimme muillekin antaa. Ja sen vuoksi tulee meidän tahtoa, että Suomen nimi sen kansasta nousseiden europpalaisesti tunnustettujen kykyjen kautta valloittaa itselleen aseman muitten kansojen ja maitten henkisessä tietoisuudessa. Silloin on meillä pohja, herää itseluottamus ja tulevaisuuden usko.
Kohtalo oli määrännyt Castrénin itsensä olemaan ensimäinen uskon tukipylväs, ensimäinen suomalainen, jolle Europpa tunnusti olevansa kiitollisuuden velassa.
Toisen kerran Siperiaan.
Se Sjögrenin tekemä ohjesääntö, jonka Venäjän Tiedeakatemia oli Castrénin matkaa varten valmistanut, sisälsi pääasiassa seuraavaa: Pääasiallisin tutkimustehtävä olisi ottaa selkoa samojedien asuma-alueen laajuudesta ja itse samojedikansasta joka suhteessa, mutta kun samojedien aluetta pitkin matkaa rajoittaa ja osaksi sen keskuuteenkin ulottuu ostjakkien kansanheimo, oli Castrénin mahdollisimman tarkkaan perehdyttävä myöskin ostjakkeihin. Sen lisäksi tuli hänen ottaa selkoa n.s. jenisei-ostjakeista ja muista niihin luetuista kansoista Jenisein keskijuoksun varsilla ja latvoilla. Sen sijaan ei hänen olisi tarvis syventyä Jenisein itäpuolella olevan lukuisan tunguusikansan tutkimiseen.
Sillä tutkimusalueella, joka tämän ohjesäännön mukaan tuli Castrénin tutkittavaksi, oli hänen viivyttävä 3 vuotta. Jos kohta hän etupäässä ja perinpohjin tutkisi sikäläisiä kieliä ja niiden eri murteita, oli hänen myös kerättävä kansanlauluja ja tarinoita, sananlaskuja, paikkainnimiä, satuja ja pitämyksiä; hänen tuli kerätä maantieteellisiä ja tilastollisia tietoja, tutkia ja merkitä muistiin kiinteitä muinaisjäännöksiä, kuten hautoja, kalliokirjoituksia ja -maalauksia sekä akatemian museota varten hankkia muinaistieteellisiä ja kansantieteellisiä esineitä.
Niinkuin näkyy, oli annettu ohjesääntö monipuolinen ja tarkka, ja siitä, että sen toteuttaminen jätettiin Castrénille, näkee, miten suurta luottamusta hänelle osotettiin ja miten paljo toiveita häneen kiinnitettiin. Aasian kansallisolot olivat hyvin sekavat ja niiden selville saaminen oli tieteellisesti tavattoman tärkeä seikka. Siellä oli kyllä matkustellut ennen Castrénia eräitä ansiokkaita tutkimusmatkailijoita, mutta näillä oli ollut vain vähän aikaa käytettävänään ja heidän antamansa tiedot olivat monessa kohden ristiriitaiset.
Niin vaikeata kuin onkin antaa lyhyttä yleiskatsausta Siperiassa asuvien kansakuntien maantieteellisestäkään asemasta, on meidän kumminkin luotava yleissilmäys niihin seutuihin, joihin Castrénin nyt oli matkustettava, koska ne ja niiden kansakunnat useimmille suomalaisille ovat aivan vieraat. Tarkemmin perehdymme niihin tuonnempana Castrénin matkoja seuratessamme.
Läntinen Siperia on suurta alankoa, jota kaakossa rajoittavat korkeat reunavuoret, Alatau, Altai ja kauvinna idässä Sajaniset vuoret. Näiltä vuorilta saa alkunsa joukko runsasvetisiä ja kalarikkaita jokia, jotka laskevat Jäämereen, leikaten syvät uomat Länsi-Siperian alankoon, mihin niiden väliin paikoitellen jää suunnattomia nevoja. Etelässä nämä aavikot muodostuvat suuriksi suola-aroiksi Aral-järven ympärillä ja pohjoisinna ne muodostavat kylmiä, hyisiä tundroja. Näillä tundroilla asuu, kuten jo on mainittu, Uralilta lännessä Khatangaan idässä samojedien kansa, jota idässä ulottuu jakuutien asuma-alueelle asti. Niiden eteläpuolella idässä Jenisein varrella on mandshulainen tunguusikansa ja lännessä Jenisein varrella n.s. jenisei-ostjakit ja heistä länteen varsinaiset ostjakit, suomalais-ugrilainen kansa. Ostjakkien eteläpuolella Obin ja Uralin välissä asuvat vogulit ja heistä etelään venäläiset, jotka yleensä vallitsevat muualla Siperiassa vain jokilaaksoissa, rautatievartta pitkin ja kaupungeissa. Suola-aroilla asuu kirgisejä. Irtyshin yläjuoksun varrella asuu tatareja, Obin keski- ja alajuoksun varrella samojedeja ja vihdoin Jenisein latvoilla tatareja, sojotteja, karagassia, venäläisiä y.m. Heistä itään Baikaljärven kahden puolen on mongolilaisten burjattien kotimaa — mainitaksemme näistä kansoista vain lukuisimmat ja kansatieteellisesti selvimmät.
Maantieteellisen yleiskatsauksen saavuttamiseksi mainittakoon vielä, että Itä-Siperian länsiosan pääpaikka on Irkutsk Baikaljärven länsirannalla, että Jenisein latvoilla on aroseudun pääpaikka Minusinsk, siitä ylöspäin saman joen varrella kultaseudun keskus Krasnojarsk ja vielä pohjoisempana hallinnollinen keskus Jeniseisk. Ylisen Jenisein tärkein kaupunki taas on kaupunki-pahanen Turukhansk. — Ob-joen latvoilla — sillä meidän on kulettava joittain, ne kun ovat luonnolliset yhdyselimet — on yliopistokaupunki Tomsk ja sen suistolla jo aikaisemmin puheena ollut Obdorsk. Irtyshin keskijuoksun varrella on Tobolsk ja sen latvoilla Omskin kaupunki, kun taas keskisellä Uralilla on sikäläisen kaivosseudun keskus, Permin lääniin luettava Jekaterinenburg, ja Siperian rajakaupunki Tjumen.
Kun me nyt lähdemme seuraamaan Castrénia tuonne yhä vieläkin loistavalta, salaperäiseltä ja kirjavalta tuntuvaan Aasiaan, on meidän pudistettava yltämme koko nykyisyys. Meikäläinen, joka nyt matkustaa Siperiaan, tekee matkansa mukavassa rautatievaunussa, jos kohta hän sieltä syrjäseuduille päästäkseen saa tyytyä kulkemaan hevosella, laivalla, veneellä, porolla, jalankin. Castrénin aikanahan ei vielä ollut rautateitä. Välimatkat, jotka nyt tuntuvat mitättömiltä ja kuletaan muutamassa päivässä, vaativat matkailijalta silloin kuukauden; ja sen verraten suuren mukavuuden asemasta, joka nyt on hänen käytettävänään, sai hän silloin valmistautua mitä suurimpiin puutteisiin ja vastuksiin. Itse asiassa lienee meidän ylen vaikeata saada mielikuvitukseemme eläväksi sitä tavatonta eroa, joka tässä kohden oli silloisen ja nykyisen tilan välillä.