Matkan varrella noustiin aina siellä täällä maihin tutkimuksia tekemään ostjakkien keskuudessa. Kerran kokoontui niitä pyytämättäkin hänen yöpymisasemalleen valittelemaan papistaan, joka tahtoi opettaa heidän lapsiaan koulussa ja joka pakotti heitä työhön ja antoi heille muka liika laihaa ruokaa, väittäen olevan paastonajan! Castrénin oli pakko lähteä jatkamaan matkaansa yön selkään vapautuakseen "ystävistään".
Noista ostjakeista, joiden alueen läpitse Castrén kulki, on hän matkakertomuksessaan antanut monenlaisia hauskoja tietoja, hän kun oli heidän parissaan talviasumuksissa, tuohisissa kesäjurtissa, myrskysäällä ja juhlissa. Hän kehuu heidän ystävyyttään ja avuliaisuuttaan, mutta manaa heidän hirveätä laiskuuttaan ja juoppouttaan, samoja ominaisuuksia, jotka vieläkin ovat tuon kansan kirous ja varmasti vievät sen sukupuuttoon ja kuolemaan. Juoppous yleensäkin on noiden luonnonkansojen surma. Samojedeistä näillä samoilla seuduin Tomskin läänissä puhuessaan Castrén kertoo, että muutaman kylän ja sen köyhän ja harvaan asutun ympäristön kapakka yhtenä ainoana päivänä paaston edellisellä viikolla korjasi tuloja 1,800 ruplaa. Niinpä juoppoutta ei pidetäkään häpeänä. Nuoret tytötkin voivat ottaa juhlahumalan, joskaan eivät kernaasti saa tehdä sitä jokapäiväisessä elämässä. Vaimot sen sijaan juovat melkein jokainen, kuten Castrén eräässä Suomeen lähettämässään kirjeessä kertoo.
Mutta sitä mukaa kuin Obin yksitoikkoiset rannat väistyivät taappäin Castrénin niitä veneestään katsellessa, sitä mukaa lähestyi Siperian talvi. Satoi muutamia päiviä aivan lakkaamatta, niinkuin vedenpaisumuksen aikana. Jäämeren tuulet ulvoivat kilpaa susien kanssa autioilla aroilla, ilma peittyi yön sumuun, savensekaiset sadepurot kohisivat liuonneella maalla. Castrénille muistui monasti kauhistuksella mieleen talvi Kolwan—Obdorskin välillä ja sellaista ei hän millään hinnalla enää tahtonut viettää. Onneksi hän saapui 7 p. lokakuuta veneellä Narymin kauppalaan. Pari päivää sen jälkeen oli joki jäässä ja talvi alkanut.
Narymin ja Tomskin välisellä 470 virstan taipaleella viipyi Castrén tutkimuksiaan tehdäkseen n. kolme kuukautta. Ei sekään mikään huvimatka ollut, sillä Herramme tahto on ollut — Castrénin sanoja käyttääksemme — että samojediheimojen tulee elää ja asua ihmiskunnan viheliäisimmillä ja kurjimmilla syrjämailla. Täällä täyttävät alueen myrkkyhöyryiset Barabanin arot, joiden asukkaat ovat inhoittavia, melkein raakalaisia.
Eivät kuitenkaan kaikki. Joulunsa saivat Castrén ja Bergstadi viettää koko lystin, puheliaan ja näppärän samojedin kanssa. Mies oli rakennusmestari ja muurari, nuolien valmistaja, jumalankuvien tekijä ja kieliniekka, sillä hän puhui neljää niistä 77 kielestä, joita hän väitti maailmassa puhuttavan. Osasipa hän lääketiedettäkin, sillä hän tiesi katajan ja taulan arvon ja ymmärsi, että lääkkeitä nautitessa oli kartettava karhun lihaa. Eipä hän liioin turhista välittänyt, eli sovussa papin kanssa, vaikka ei kuoleman jälkeiseen elämään uskonutkaan, ja vaimonsa kanssa, jota hän harvoin pieksi, jolta hän ei tupakkaa kieltänyt ja jonka hän aina antoi olla kesteissä mukana, kun hän humalan otti.
Retkikunnan jokapäiväisestä elämästä Irtyshin ja Obin varsilla antaa Bergstadi tietoja päiväkirjassaan. Syyskuun 22 p. esittää hän kokonaisen päiväjärjestyksen: vuoteelta tavallisesti klo 6-7, jolloin kohta kumpikin juo useita lasillisia raitista vettä ja kävelee jonkun kerran edestakaisin huoneessa virkistyäkseen, jonka ohessa toinen valmistelee kahvia. Nyt on työaika klo 12 asti, kirjoitustyötä, mikä terveydellisistä syistä tavallisesti tapahtuu seisovassa asennossa. Työskentelyn keskeyttää kumpikin silloin tällöin kulkeakseen huoneessa ja juodakseen vettä tai syödäkseen voileivän. Klo 12-2 on kävelyaika, sen jälkeen päivällinen ja 15-20 minuutin päivällislepo, jonka jälkeen työskentely äänettömyyden vallitessa jatkui klo 6:een. 6-7 on taas kävelyaika, sitte juodaan teetä ja työskennellään klo 10:een, jolloin valmistaudutaan yölevolle. — Kävelyretkillä, joita Bergstadi sanoo Castrénin yleislääkkeiksi tauteja vastaan, sopivana vuoden aikana säännöllisesti uitiin.
No niin, loppuipa sekin lysti. Castrén siirsi raihnaan tomumajansa 1,000 virstaa etäämmäksi ja alkoi valmistautua matkansa vaivaloisinta osaa varten, Jeniseitä ylöspäin Turukhanskiin ja ehkä vieläkin kauvemmaksi. Pelolla ja vavistuksella hän tuota matkaa oli ajatellut. Jo Narymista kirjoittaa hän ystävälleen Rabbelle, että se matka oli oleva hänelle oikea koetuskivi, jota hän — häpeä tunnustaakseen — kauhulla ajatteli. "Jos Jumala minut kerran onnellisesti palauttaa Turukhanskista, pääsen minä ainaiseksi Siperian pohjolasta, joka jo tuntuu minusta sietämättömältä"; ja kuukautta kahta myöhemmin hän kirjoittaa samasta asiasta: "ellei tämä työ minua surmaa, on minulla toivoa vielä kerran elävänä palata Siperiasta, sillä Baikalin rannalla" — jonne Castrén Turukhanskista aikoi — "olisi häpeällistä kuolla". Ja kun sitte matka todella on edessä, saapi Snellman, joka oli Castrénia kirjeellään ilahuttanut, kirjeen, että Castrén nyt lähtisi "Turkhanin maan sumuiseen ilmastoon. Jumala suokoon, että siltä maikalta tulisin onnellisesti takaisin! Matka on oikea Pohjolan matka, jota varten on varustauduttava Lemminkäisen miehuullisella lohdutuksella: yks on surma miehen surma!" — "Sanotaan, ett'ei yksikään tulokas Turukhanskissa tule pitkäaikaiseksi. Semmoiset pelontunteet lienevät kumminkin harvoin pidättäneet tieteellistä matkustajaa menemästä sinne, minne tutkimus vaatii", ja niin, lähti rohkea Castrén tovereineen tuonne vaaralliselle matkalle. Alku näytti kumminkin hankalalta, sillä joku toinen "virkamies" ottikin hänen tilaamansa hevoset, viinalla lahjottuaan maistraatin jäsenet, ja Castrén sai uudet vasta, kun oli ollut "kiukkuinen kuin hämähäkki" ja oikein kaiken kansan läsnäollessa kurittanut staarostaa eli kaupungin pormestaria torilla tämän hävyttömyydestä.
Hyvällä tuulella Castrén kuitenkin matkakirjeistään päättäen lähdettäissä oli, vaikkakin häntä laivarannassa oli saattamassa ja siunaamassa vain yksi henkilö, maanpakoon lähetetty tarttolainen leipuri. Hän pyytää tohtori Rabbea Suomesta lähettämään hänelle jonkun teologisen väitöskirjan, josta hän hyödykseen voisi oppia, millä Noan arkki oli ollut suojattu kosteutta vastaan! Oli toukokuun 30 p. ja kevät juuri alkanut. Jäät seisoivat rantoja pitkin suurina tornimaisina roukkioina, ja niiden takana oli moninpaikoin kultahuuhtomoita, sillä Jenisein aallot kulettavat kultahietaa Sajanin vuorilta. Rannat olivat ylipäänsä kauniit, mutta hyvin yksitoikkoiset, ja niiden varsilla oli kullanhuuhtojina jos minkä kansan jäseniä. Mitä kauvemmaksi pohjoiseen päin tultiin, sitä harvinaisemmiksi kävivät huuhtomot ja ihmiset, joen rannat madaltuivat, niityt hävisivät ja metsät muuttuivat silmänkantamattomiksi soiksi. Harva asujamisto oli nyt vain alkuasukkaita, ostjakkeja, tunguuseja ja samojedeja. Pienessä leirissä Sym-joen suulla tavattiin niin muodoin kaksi ruhtinastakin, tunguusi ja ostjakki, jotka olivat tulleet veron maksoon, ja Castrén seuralaisineen laski tässä maihin. Ne olivat melkolailla erilaiset, nuo kaksi ruhtinasta, samoinkuin heidän heimonsakin, joiden kesken ei vallinnut mikään erikoinen ystävyys. Ostjakki oli tanakka, hyväntahtoinen, leveä mies, puettuna nahkatakkiin, joka oli vaatteella päällystetty, vaikka selkämys oli pois kulunut; tunguusi taas pitempi ja komeampi, tatuerattu, omasta arvostaan tietoisempi. Hän, kuten hänen miehensäkin, oli puettu ahtaaseen peurannahkaiseen hännystakkiin ja polvihousuihin, niskassa oli vahvasti helmillä koristettu palmikko eli hiuspiiska ja muutenkin oli koruina ja vaatetuksissa runsaasti helmiä.
Kumpikin ruhtinaista kohteli retkeläisiä hyvin ystävällisesti ja kestitsi ja huvitti heitä telteissään, jotka niin ruhtinasten asuntoja kuin olivatkin, olivat tavallisia poronnahkatelttoja, liedensija kivistä keskellä telttaa maassa. Ostjakkiteltassa tapasivat he ostjakkiruhtinattarenkin, yksinkertaisen vaimon, joka oli puettu vain kirjavaan, jalkoihin ulottuvaan liinapaitaan.
Kaksi päivää viipyi retkikunta markkinapaikalla, jonka jälkeen matkaa jatkettiin Turukhanskiin. Matkan varrella oli hyvin vaikea saada asuntoja, sillä seutu, josta ennen oli saatu paljo turkiksia, oli hyvin köyhtynyt, ja kaikki harvat "kylät" rannoilla olivat rappiolla. Mikä ilo siis saapua Turukhanskiin! Ei matkailijoille kuitenkaan heidän sitä lähestyessään jokea pitkin loistanut vastaan mikään kullattu kirkonkatto tai palatsikaupunki, vaikka kirkas kesäilta kyllä näytti heille kaupungin koko komeudessaan. Sinne saavuttuaan huomasivat he, että siinä oli kaksi katua, että kaduilla ja "torilla" porot söivät heinää ja että taloja vartioivat julmat ajokoirat. Castrén kirjoitti Lönnrotille, että Turukhanskin rinnalla olisi hänen Kajaaninsa pääkaupunki, ja että Turukhanskissa oli 305 asukasta, niistä "viisi porvaria ja joitakuita kasakkoja, mutta ei yhtään kauppiasta", ja 4 asunnoksi kelpaavaa rakennusta! Ja kumminkin sai Castrén myöhempien kokemustensa nojalla pitää sitä piankin ikävöitävänä kaupunkina! Hän asui v.t. nimismiehen luona, joka ystävällisesti oli ohjannut hänet asuntoonsa, puettuna pitkään takkiin ja punaisiin kenkiin, viheriäiset lasisilmät päässä. Sääli vaan, että asunnon alla oli ilkeätä suovettä suurena lätäkkönä, jota ei millään saanut kuivumaan.