Mainitsin Kalevalan. Tämä Castrénin henkinen herättäjä oli hänen harrastustensa ja toimiensa esineenä 1850:kin vaiheessa. Olihan v. 1849 ilmestynyt Kalevalan toinen, uudistettu laitos, josta Castrén kirjoitti laajan selostuksen ulkomaalaisille, ja hänen välityksellään tunnollinen ja lämminsydäminen akatemikko Schiefner Pietarissa kohta ryhtyi Kalevalaa saksaksi toimittamaan, sama Schiefner, joka sittemmin sellaisella uutteruudella ja uhraavaisuudella otti toimittaakseen Castrénin käsikirjoitukset ja muistiinpanot painokuntoon hänen kuolemansa jälkeen. Syksyllä 1851 luennoi Castrén myöskin Kalevalasta, ja luentojensa myöhemmin painetussa johdannossa sanoo hän m.m., että viimeisten kymmenen vuoden kuluessa hänen mielipiteensä monessa kohden olivat muuttuneet ja moni seikka, mikä aikaisemmin oli herättänyt innostusta, oli nyt vierasta ja vähäpätöistä. "Mutta näissä ajatusten, mielipiteiden, aikomusten ja harrastusten vaihteluissa on jotakin kuitenkin jäänyt muuttumattoman yhdellaiseksi. Sellaista, jota aina olen rakastanut yhdellaisella lämmöllä ja innostuksella, on suomalainen muinaisrunous ja etusijassa Kalevala."

Mutta Castrén ei kuitenkaan näinä vuosina ollut yksinomaan tieteellisissä toimissa, vaikkakin tiede hänelle epäilemättä oli ylin ja vaikka hän mieluimmin käänsi keskustelun sille alalle. Myöskin kodin ja yhteiskunnan elämään otti hän osaa.

Sanoin kodin. Castrénin kelpo ja hellä äiti, jota hän ei ollut nähnyt sitte v. 1839, oli kuollut v. 1848, ja Castrén oli saanut kuolemansanoman Siperiaan, jossa hän juuri oli huonona sairaana. Mutta kun tuo sanoma hänet saavutti, silloin: "tuntui sydämen ympärillä lämpenevän, vilutautipuuska paikalla lakkasi, eikä sittemmin enää ole uusiintunut", kuten hän Tshitasta kirjoitti Rabbelle heinäkuussa v. 1848.

Lapsuudenkodin hävittyä oli Castrén Helsingissä perustanut syksyllä 1850 itselleen oman kodin. Hän oli valinnut puolisokseen 19 vuotiaan Sofia Natalia Tengströmin, filosofian professorin J.J. Tengströmin ja tämän puolison, syntyisin af Tengström, tyttären, jota hän kirjeensä mukaan Sjögrenille puoli vuotta oli omakseen toivonut, ja sai nyt hellän ja rauhallisen kodin. [Häätilaisuuteen, joka oli riemukas ja onnellinen, oli Snellman sepittänyt humoristisen onnittelurunon "ukko Castrénille, joka kosteudessa ja pakkasessa valvoen ja ikävyyksien keskellä oli kirjoittanut 14 kielioppia, ja joka nyt oli ehtinyt 15:een kielioppiinsa, sen kielen, jota paratiisissa puhuttiin: rakkauden, ja jolla voi kirjoittaa väitöskirjaa koko elämänsä ajan ilman sensoria ja kateederia.">[

"Puutteiden, vaivain, taistelun ja kamppailun perästä sai hän nyt rauhallisen elämän ja tyynen sataman ja saattoi nauttia hedelmiä väsymättömästä työstänsä. Nyt eli hän onnellisimpia päiviänsä. Ystävyys ja rakkaus ojensivat hänelle kättä, maanmiesten ja ulkomaalaisten kunnioitus seurasi häntä, köyhyys pakeni häntä ensikerran hänen elämässään ja oppineen maineet tulivat hänen osakseen", kuten jo mainittu C.G. Borg kirjoittaa.

Seurapiiri, jossa Castrén tähän aikaan liikkui, oli verraten pieni. Siihen kuuluivat Tengströmin perheet, J.W. Snellman, E.A. Ingman, H. Kellgren, F. Collan ja jokunen muu, kuten Runeberg Helsingissä ollessaan. R. oli m.m. ollut mukana Castrénin professorin väittäjäisillatsussa. Väliin esiintyi hän julkisemminkin, kuten v. 1849, jolloin hän n.s. kirjallisissa illanvietoissa Porthanin päivänä piti luentonsa "Suomen suvun alkukodista". Castrén oli pienessä seurassa mainio, satirinen, täynnä huumoria, suuremmassa, piirissä oli hän vieras ja jäykempi, aristokraati, kuten Aug. Schauman sanoo muistelmissaan.

Niinä vuosina, jolloin Castrén oli ollut tutkimusmatkoillaan, oli kotona ja Europassa tapahtunut yhtä ja toista, joista hänen ystävänsä säännöllisesti olivat kirjoittaneet, toht. Rabbe kahdesti kuukaudessa koko ajan. Europassa kävivät levottomuusvuoden 1848 mainingit vielä korkealla. Suomessa oli Snellmanin taisteluhuuto herättänyt liikkeelle ystävät ja vastustajat, Se korkea innostus, joka oli syttynyt 1830-luvulla, oli kyllä vielä voimassa: isänmaa ylinnä, mutta keinoista oltiin eri mieltä. Me tiedämme edellisestä, että Castrén ei ollut niihin nähden Snellmanin kannalla. Hän oli matkustellut kansojen keskuudessa, jossa yhteiskunnallista ja valtiollista toimintaa ei ollut ajateltavissakaan, ja hän arvosteli jossain määrin oman maan oloja samalla lailla. Hänen mielestään oli tehtävä hiljaista uutteraa työtä tulevaisuutta varten, eikä puhuttava, pauhattava ja innostutettava, jotta henkilö, "menetettyään innostuksensa kauneimmat kuvittelut, ei seisoisi alastomana kuin Aadam paratiisissa häveten, tietämättä, millä peittäisi alastomuutensa". Erikoisesti suomen kieleen nähden hän pelkäsi, että "ruotsin kielen ja ruotsinkielisen sivistyksen sortuminen aikana, jolloin suomi ei läheskään ollut niin kehittynyttä, että se kelpaisi viralliseksi kieleksi, saisi seurauksekseen kolmannen kielen asettamisen hallitsevaan asemaan". Mutta isänmaan hyväksi oli toimittava, isänmaan ja suomen kielen, että se kerran voisi valloittaa sijansa "komeana valtion kielenä".

Castrénin hehkuva henki oli kuitenkin jo aikansa vaikuttanut. Sen väsynyt kuori oli palamassa loppuun. Tammikuussa 1852 laskeutui hän vuoteelle, jolta ei enää noussut. Kolkko tuberkkelitauti oli uudella voimalla kuluttamassa hänen ruumistaan. Häntä odotettiin Pietariin, mutta huolestuneet ystävät saivat tyytyä kirjeisiin, lopuksi hänen vaimonsa kirjoittamiin sanelun mukaan, kirjeisiin, joihin hän tuskin oli jaksanut vapisevin käsin kirjoittaa nimensä alle. Ja kumminkin toivoi hän vielä voivansa pelastua, kuten hän toivorikkaasti kirjoitti Sjögrenille Pietariin 2 p. maaliskuuta. Koko ajan teki hän työtä, viimeistellen kuumeisesti samojedikielioppiaan, kirjoitellen sitä lopuksi lyijykynällä. Mutta sillä välin tuskat vain kovenivat. Hirmuiset vatsanpoltot kalvoivat elimistöä.

Valkeni toukokuun seitsemäs. Kun hänen vuodettaan aamulla korjattiin, sanoi hän tietävänsä, että se nyt oli viimeinen kerta. Kello 1 päivällä sumenivat silmät ja katosi puhekyky, ja kun kello osotti puoli neljää, sammui tutkijan heikkona tuikkiva elonkipinä. Kuolo oli korjannut ihanimman saaliin ja Suomi menettänyt tunnetuimman ja yhden tunnollisimmista pojistaan. Ja vainaja, suomenkielen ensimäinen professori ja vertailevan ural-altailaisen kielitieteen perustaja, mies, joka hallitsi noin 40 mitä erilaisinta kieltä, oli vasta 38 vuotias.

Surren ja masennuksissa seisoivat isänmaanystävät toukokuun 12 p. Castrénin avatun haudan ääressä Helsingin luterilaisella kirkkomaalla. Ruumiinsiunaus tapahtui kirkossa, jonne ylioppilaat kantoivat arkun. Paarien ääressä puhui F. Cygnaeus, ja ylioppilaslaulun kaiuttua vietiin ruumis lepopaikkaansa suuren, äänettömän kansajoukon seuraamana. Haudalla piti Snellman puheen, joka kuvaa sitä masennusta ja toivottomuutta, joka oli mielet vallannut, ja ylioppilaat lauloivat Z. Topeliuksen ja A. Oksasen sepittämät kuolinlaulut. Jälkimmäinen oli suomenkielinen ja sen loppusanat kuuluvat: