"Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo,
Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan,
Miehen parhaan, tietäjän taitavimman,
Ystävän uljaan.
Veljet, pois on johtaja meiltä mennyt,
Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,
Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,
Voittomme varma.
Hälle patsaan nostamme, kun lupaamme:
Miehuudella lempiä synnyinmaata,
Helleydelläpä hoitaa äitinkieltä,
Kuin teki Castrén."
Ihanammin ja runollisemmin tulkitsi Castrénin merkityksen romantikko
Topelius, jonka herkkä muistoruno suomennettuna kuuluu:
Uinuos maassasi, siunattu miesi,
Valtava henki, mi suuntasit tiesi
Ääriltä jäämeren rantamaan
Suomelle satoa korjaamaan.
Suomi löys sukunsa kätketyn juuren,
Unhosta nousevan heimon suuren.
Kuolevain kielten äänteet toit
Säilyyn, — ne polville uusille soit.
Kaaduit; pois sait sauvasi siirtää.
Suomesi surren ijäksi piirtää
Nimesi kallihin aarteekseen
Lehdille tarunsa selvinneen.
Ja kukapa olisi voimakkaampi kannustaja itsekkyyden ja velttouden houkuttelevia ääniä vastaan kuin se, joka elämällään oli näyttänyt, että on mahdollista noudattaa kehotusta:
Vakaasti kautta elonties päin määrää astu, matkamies, se mittaa, — älä vaivojas, äläkä vaarojasi
Mikä Castrénin suuri, pilviä tavoitteleva elämän sisältö ja johtolanka oli, sen on hänen ystävänsä Snellman hautapuheessaan selvästi ja suuripiirteisesti sanonut: "Tieto Suomen suvun kielestä ja kohtaloista ei enää ollut hänen tutkimuksensa päämäärä, tämän tiedon esittäminen maailmalle ei enää hänen lopullisin tarkotuksensa. Hän tahtoi käyttää tuota tietoa välikappaleena, poistaakseen perityt väärät mielipiteet yleensä kielitieteessä ja historiassa. Hän ei niin muodoin tahtonut ainoastaan antaa Suomen suvulle sen oikeaa asemaa kansojen suuressa perheessä, vaan myös ensi kerran antaa suomalaiselle nimelle itsenäisen sijan kansojen historiassa." Ja niinpä voi Snellman avoimen haudan ääressä sanoa, että Suomessa ei ollut ennen ollut eikä silloin elävissäkään ollut ketään, jonka kuolema oli tai olisi ollut yhtäläinen tappio ja menetys kuin Castrénin. Ja todella oli ehkä Snellman oikeassa, sillä Castrénin kuningasajatus oli rakkaus Suomen kansatieteelliseen elimistöön, sen rotuun, sen korottaminen kelpoiseksi eo ipso kansojen ja ihmiskunnan sivistystyössä. Ennen häntä ei kukaan ollut tuollaista sytyttävää ajatusta ajatellut, harva rohkealla itsetietoisuudella hänen kuolemansa jälkeenkään. Sillä "epätoivoon joutumisen taidon osaa kyllä suomalainen", ja hiipivä epäily kysyy: oliko Castrénin kuningasaate vain haave, onko suomalais-ugrilaisuus semmoisenaan pystyvä itsenäiseen luomistyöhön?