Hevosmarkkinat.
Hevosmarkkinat voivat olla varsin hauskat sille, jolla ei niissä ole mitään menetettävää. Ainakin niissä on sangen paljo näkemistä.
Ne markkinat, joissa minä olin mukana, pidettiin syksyllä Kampin torilla. Siellä oli paljo hevosia koolla: nuoria, terveitä hevosia, joita oli suoraan maalta tuotu: vanhoja, ikäkulu hevosia, jotka jo kauan olivat kierrelleet toisen hevoshuijarin käsistä toisen käsiin; oli hevosia, jotka olivat pilaantuneet pika-ajuri- taikka raitiotie-hevosina; oli lihavia, virkkuja hevosia, jotka pitivät päätään pystössä ja reippaasti viskasivat siromuotoiset etujalkansa korkealle, kun ajaja antoi niiden näyttää juoksutaitoaan; oli hevosia, joiden katse oli raukea ja alahuuli lerpallaan, korvat taappäin taipuneet ja kylkiluut nahkan läpi näkyvissä; hevosia ilottomia ja toivottomia, surullisia toisten nähdä, jotka, kuten minä, vielä olivat nuoria ja voimakkaita, mutta jotka siitä satunnaisten vahinkojen vuoksi olivat toisen luokan hevosten joukkoon joutuneet ja jotka eivät tienneet, eikö nekin ennen pitkää olisi samassa surkeassa asemassa kuin nuo mainitut.
Siellä tarjoiltiin ja tingittiin ehtimiseen. Jos hevosen sallittaisiin lausua mielipiteensä, niin tahtosinpa väittää että hevosmarkkinoilla lausutaan useampia valheita, ja tehdään enemmän petoksia, kuin mitä rehellinen ihminen kernaasti voisi uskoa. Seisoin samassa joukossa muutamain muiden hevosten kanssa, jotka olivat voimakkaan ja vankan näköiset ja moni mies kävi meitä katsomassa; mutta minusta he aina kääntyivät pois, heti kun olivat huomanneet vian polvissani, vaikka myöjäni vannoi ja vakuutti, että olin ainoastaan tallissa luiskahtanut ja langennut.
Aina kun joku minua lähemmin tutki, katsoi hän ensiksi suuhuni, sitten silmiäni, sitten tunnusteli hän jalkojani ja kupeitani ja koetti sen jälkeen käyntiäni. Oli merkillistä huomata, miten eri tavalla he sen tekivät. Muutamat raastoivat ja nykkivät kovakouraisesti ja huolettomasti, kuin jos olisin ollut mikäkin puukappale, toiset hivelivät kädellään pehmeästi ruumistani taputellen silloin tällöin, ikäänkuin jos olisivat tahtoneet sanoa: "sinun suostumuksellasi". Saatoin siten varsin hyvin arvostella ostajia siitä tavasta, miten he minua kohtaan käyttäytyivät.
Heidän joukossaan oli erittäinkin yksi, jonka olisin suonut ostaneen minut, sillä jo kohta alkujaan aavistelin, että hän tulisi minua hyvin pitelemään. Hän oli pienenläntä, solakka, sukkelaliikkeinen mies; hänen käytöksestään huomasin kohta, että hän oli tottunut hevosia pitelemään. Hänen äänensä oli lempeä ja hänen harmajissa silmissään oli ystävällinen ja lauhkea katse. Kuulostanee omituiselta, kun sen sanon, vaan totta se on, että hänen hajunsakin jo minua miellytti; ei oluen eikä tupakan kitkerää katkua hänestä lehahtanut, vaan puhdas heinän tuoksu, aivan kuin hän juuri olisi laskeutunut tallin yliseltä. Hän tarjosi minusta kolmesataa markkaa, vaan kun ei se riittänyt, meni hän tiehensä. Katselin kauan hänen jälkiään. Vaan kun hän oli mennyt, tuli luokseni kovaääninen mies, ankaran ja ilkeän näköinen. Rupesin jo pelkäämään, että hän ostaisi minut, vaan hän kulki edelleen. Pari muuta miestä tuli vielä minua katsomaan, vaan kauppaa ei syntynyt. Silloin palasi tuo ankaran ja ilkeän näköinen mies takasin ja tarjosi kolmesataa. Alkoi kiivas kaupustelu; myöjäni oli ruvennut pelkäämään, ettei hän saisikaan minusta sitä summaa, jota oli aikonut ja oli epäröivän näköinen. Samassa saapui siihen kumminkin taas tuo harmaasilmäinen mies. En voinut olla ojentamatta päätäni hänen puoleensa. Hän siveli ystävällisesti turpaani.
"No, pokuni", virkkoi hän, "etkö luule, että me toisillemme sovittaisiin?"
En voinut muuta kuin hirnahtaa vastaukseksi.
"Annan siitä 325 markkaa", jatkoi mies kääntyen myöjän puoleen.
"Sanokaa 350, — hevonen on teidän".