Niina puolestaan mietti itsekseen, mikä olikaan voinut johdattaa hänen mieleen moisen tyhmän keinon kuin peitellä kirjaa mieheltänsä. Se oli tapahtunut ihan ajattelematta, mutta vaikuttimena oli kumminkin vastahakoisuus Rolfin arvostelun alaisuuteen; tarvitsiko hänen nyt aina kulkea toisen taluttamana, niinkin yksityisissä asioissa kuin lukemisessa! Eikö hän jo ollut siksi kyllin vanha, että voi lukea, mitä tahtoi? Pitikö toisten sitte aina kohdella häntä kuin lasta? Ja kun hän nyt itse tulisi äitiksi, kuinka saisi hän lapseltansa kunnioitusta, jos se näkisi, miten toisen vallan alainen äiti oli omassa kodissaan. Hän itse tulisi sellaiseksi kuin Ava-täti, jota kaikki vähän pilkkailivat. Niin ajatellen itki hän omaa heikkouttansa, miten hän aina vaan totteli — itki, ett'ei hänellä koskaan ollut rohkeutta lausua tuota, joka aina kalvoi hänen mieltään.
Muutamia päiviä kului molemminpuolisessa tyytymättömyydessä. Rolf alkoi huomata Niinan salaa itkevän. Se saattoi hänet lempeämmäksi; hän muisti, miten suurta varovaisuutta hänen tilansa vaati, ja alkoi toivoa häntä jälleen iloiseksi millä keinolla hyvänsä.
Niinpä hän eräänä päivänä sattumalta astuessaan muotikaupan ohi näki hyvin korean hatun ikkunassa. Se oli Pariisista tuotu mallihattu mustansinisestä sametista ja töyhtö taivaansinen-karvainen. Paljon se kyllä maksoi, mutta lääkäri sen kumminkin ihan arvelematta osti, iloiten jo edeltäkäsin, mitenkä lapsi sitä koettelisi peilin edessä.
Mutta kun koppa tuli kotiin ja Niina otti siitä hatun käteensä, muuttui muoto kohta tyytymättömäksi. Hänellähän oli viheriä leninki — mitenkä sen kanssa voisi käyttää sinistä hattua? Kyllähän Rolf oli tehnyt oikein hyvin, mutta olisipa hän kuitenkin voinut muistaa, että kävelyleninki oli viheriä.
Iltapäivällä pistäytyi Rolf kaupungilla, ja kun he sitten istuivat iltasella, soitettiin tampurin ovella ja palvelustyttö toi taaskin tavarakäärön. Niina näytti uteliaalta, vaan samalla vähän levottomalta sitä avatessaan. Lääkäri tarkasteli häntä tyytyväisesti hymyillen.
Sinistä samettia kävelypuvuksi! Niina punastui, kääri kankaan paperiinsa, työnsi sen etemmäksi pöydälle ja nousi ylös.
"No?" kysyi Rolf hymyillen.
"Eihän tuota vaan vielä ole maksettu?" kysyi puolestaan Niina, kasvot ihan punaisina.
"On, kuinkas muuten."
"Sitte saan koettaa myödä sen jossakin naisten vaatteiden kaupassa", vastasi Niina arvokkaan vakavasti.