Niina suostui vähän epäillen. Kaikki huoneet täynnä vieraita lapsia — eikä yhtään omaa niiden joukossa! Ei se ilo hänestä suinkaan olisi suuri.
Rolf puolestaan toimisteli hyvin innokkaasti pienen juhlan varustelemisissa. Hän solmeili itse koko joukon pieniä lahjakääröjä — yhden kullekin lapselle — kuuseen makiaisten väliin. Itse oli hän käynyt ne pikku-lahjat ostamassakin aamupäivällä. Nyt tuli hän kyökkiin, jossa Niina ja Ava-täti, molemmat yhtä taitamattomat, olivat paistamassa piparkakkuja, joilla aina oli se kiusallinen ominaisuus, että imivät liian paljon lämmintä ja vähän paloivat. Rolf pyysi taikinaa ja muodosteli itse keveästi ja taitavasti lihavan, manteli-silmäisen jouluporsaan, jommoisia aina oli ollut hänen lapsuutensa kodissa. Hän oli iloinen kuin koulupoika, otti Niinan kiinni vyötäröstä; ja tanssi hänen kanssansa ihan emännöitsijän silmäin edessä sekä jauhosi aika lailla nuttunsa.
Lapset saivat kokoutua vierashuoneesen, jossa vaan yksi kynttilä paloi kruunussa. Niinan piti viivyttelemän heitä siellä sen aikaa, kun Rolf sytytti kuusen kynttilät. Ava-täti astua tipsutteli hänen vieressänsä, tuohus kädessä, luullen muka olevansa suurenakin apuna.
Rolfia viehätti ajatus, miten uteliaina lapset toisessa huoneessa odottelivat, ja tahallansa viivytteli hän oven avaamista, ett'ei suotta — niinkuin hän sanoi tätille — lyhentyisi yksi elämän onnellisin hetki.
"Yhden ainoan semmoisen hetken elämässäni muistan, jota voin verrata niihin, joina seisoin odotellen joulukuusen luoksi pääsemistä", sanoi hän.
"Saanko arvata, milloin se oli?" kysyi Ava-täti hymyillen.
"Ei sitä arvata tarvitse. Kyllä minä mielelläni kerron sen uudestaan kuinka usein hyvänsä. Minä seisoin salissa, jossa hääkynttilät paloivat ja vieraat olivat koossa — mutta näkemättä ja kuulematta mitään. Anoppimuori oli juuri mennyt Niinan huoneesen häntä noutamaan — minä katsoin suljettua ovea ja tiesin hänen seisovan sen takana lumivalkoisena ja puhtaana — ehkä vähän pelkääväisenä ja kainona, mutta paljon iloisempana kuin tavallisesti. Voi, minä en ollenkaan suosi kaikkea tuota nykyistä pahuuden uskoa, kun sanovat elämän olevan vaan surua ja taistelua, vaikka siinä on niinkin yleviä, ihanoita hetkiä." Hän avasi vähän komeasti vierashuoneen molemmat ovipuolikkaat, odotellen lasten tunkeutuvan kilvan esiin ja rientävän päistikkaa salin valkeuteen. Mutta ihan päinvastoin — kaikki seisoivat rivissä seinän vierissä, aivan kuin ylhäiset ihmiset juhla-atrioilla, ujoina, juhlallisina ja teeskenneltyinä. Kun he sitte pääsivät rinkiin kuusen ympärille ja saivat tanssin alkuun, muuttui elämä vähäistä vilkkaammaksi, mutta oikeata iloa ei siitä kumminkaan syntynyt.
"Parasta alottaa arpajaisetkin samalla", sanoi Rolf. "He odottavat nyt niin uteliaasti lahjojansa, ett'ei tanssikaan heitä huvita."
Mutta lahja-arpajaiset eivät iloa ollenkaan parantaneet; päinvastoin kävi se yhä pienemmäksi. Sillä lasten joukossa ei ollut ainoatakaan, jonka mielessä ei olisi pyörinyt mitä rohkeimpia unelmia tarinamaisista kappaleista, joita tuo pieni salaperäinen numerolippu oli tuova. Eräs tyttö oli mielessään ihan vakuutettu siitä, että hän saisi suuren, hyvin suuren nuken, yhtä suuren kuin hän itse, semmoisen, jolla olisi oikea tukka ja oikeat räpyttävät silmät ja joka vielä — niin uneksi hän — osaisi astuakin. Semmoinen nukke, joka astuskelisi! — se oli hänestä suurin maallinen onni — ja miksikä ei sitte se toivo juuri nyt toteutuisi, kun hän oli vieraassa paikassa ja sai tuommoisen paperilapun, jota ei koskaan ennen ollut saanut — olipa vielä juuri lääkärin luona, joka voi saada aikaan mitä hyvänsä. — Pitkän odotuksen aikana oli hänen toivonsa kasvanut täydelliseksi varmuudeksi; ja kun hän viimein sai pienen käärön käteensä, hämmästyi hän kyllä ensin vähäsen, mutta lohdutteli kumminkin mieltänsä epäselvällä ajatuksella, että kyllähän siinä sittekin saattoi olla suuri nukke, vaikka käärö oli niin pieni. Hän avasi sen sykkivin sydämmin ja löysi kuvakirjan, jomnoisia hänellä jo ennestään oli niin monta, eikä hän niitä koskaan viitsinyt katsella, kun ne olivat niin ikävät. Tyttö oli siksi kyllin hyvästi kasvatettu, että hän koetti peitellä pahaa pettymystään; mutta se ei oikein onnistunut, hän seisoi taistellen itkun kanssa. Silloin tuli veli ja teki hänelle vähän kiusaa tapansa mukaan; se ratkasi taistelun, tyttö antoi veljelleen korvapuustin ja sai tietysti paikalla maksunkin, niin että molemmat alkoivat itkeä.
Tuskinpa oli yhtään lasta, joka ei olisi toiveissaan pettynyt. Kaikki olivat odottaneet jotakin erinomaista, mutta lahjat olivat vaan ihan tavallisia pieniä leikkikaluja, jotka kaikki olivat ennestään tuttuja; tulivatpa jotkut vielä kateellisiksikin, taikka sattui joku tyttö saamaan keppihevosen ja poika nuken, josta he alkoivat pilkata toisiansa; kun Niina sitte ehdotti vaihtokauppaa, alkoi tyttö, näyttäen olevan käytöllisempi luonteeltaan, epäillä joutuvansa tappiolle ja pyysi pojalta kahta konfehtipalaa päällisiksi, vaan poika, ollen hyvin halukas makiaisiin, sulloi kaikki kerrassaan suuhunsa. Sanalla sanoen, ei kukaan ollut tyytyväinen, ja vähimmin kaikista Niina. Miten ikävä korvaus tuo lapsijuhla tavallisesta ja luonnollisesta omien lapsien joulujuhlasta, joiden mielet tuntee ja joiden tahtoa voi mielin määrin ohjata!