Silloin tuli Niina lentäen hänen luoksensa, pitkä, laahaava, rimsuilla reunustettu alushame yllä — pää jo kukilla koristettuna.
"Kuulepas, uusi leninkini ei ollenkaan sovi minulle", sanoi hän. "Minä en sitä enää ota ylleni, ennemmin olen tänä iltana kotona."
"Mikä siinä sitte on vikana?" kysyi Rolf. "Olihan kangas kumminkin niin kaunista."
"Niin, sepä se juuri on kiusallista. Leninki on erinomaisen kaunis — mutta ei sovellu minulle."
"Vaikka se on vaaleansininen, joka juuri on sinun värisi."
"Niin, eikö totta? Olenhan aina näyttänyt sievältä vaaleansinisessä puvussa? Ja äsken, kun se oli ylläni, näytin minä rumalta — niin, oikein rumalta. Ava-täti tuli tänne katsomaan pukuani — ja hänestäkin teki se minut rumaksi. Tule tänne, täti, ja sano, miten sievältä minä näytin sinisessä leningissä."
"Lapsi-raukkaa", sanoi Ava-täti, ilmestyen ovelle. "Niin se todellakin on, että sinä olet vähän rumentunut viime aikoina — taikka et juuri rumentunut, vaan käynyt vähän kalveammaksi ja — se on kummallista, mutta silmät — nuo silmät, jotka aina olivat niin sydämmellisen kauniit — ne ovat tulleet vähän himmeiksi — eikö sinustakin näytä siltä, Rolf?"
"Kyllä, samaa olen minäkin ollut huomaavinani jonkun aikaa", sanoi lääkäri ja nousi kiireesti pitkältänsä, ikäänkuin olisi äkisti jotakin johtunut hänelle mieleen.
"Tulepas tänne, että saan katsoa sinua", sanoi hän vetäen Niinan istumaan polvellensa ja kiinnitti terävän lääkärinkatseensa häneen.
Niina käänsi punastuen silmänsä maata kohti.