— Olin liian ylpeä taipuakseni siihen tekoon. Kuljeksin mieluummin maita, kärsin, tein työtä, salasin, valehtelin… vaikka mitä, ennenkuin tunnustin häpeäni ja tappioni.
— Eihän se ollut häpeä, lapsi.
— Oli, oli se minusta. Silloin. Kun vain ajattelinkin seisovani edessänne paljastettuna ja nöyryytettynä, vapisin kauhusta, kauhusta juuri, Maiju kulta, joka ei ollut muuta kuin mieletöntä itserakkautta, korskaa typeryyttä. Minulla oli silloin vielä voimaa uhmata…
— Mutta sinähän kirjoitit, oi mistä kaikista maanpaikoista sinä kirjoititkaan, olevasi onnellinen, terve, voitokas.
— Saatoinko tehdä muuta. Tuo järjetön ajatukseni vaati minut siihen — ja kun minulla ei ollut voimaa puhua totta, niin valehtelin.
— Sitten, lapsi, sitten?
— Sitten monien surujen ja nöyryytysten jälkeen alkoi ensin järkeni ja viimein sydämenikin puhua. Se veti minua tänne, ehdottomasti teidän luoksenne. Mutta kauheita olivat ne taistelut, joita uusi ihminen sai käydä vanhaa ihmistä vastaan, ennenkuin se pääsi voitolle… Tiedätkö, Maiju, mihin niin usein kompastuin. Kas tähän: näin sinut sieluni silmien edessä halveksivasti hymyilevänä, kylmänä, osaaottamattomana… Hyvä Jumala, nyt näenkin sinun itkevän…
Jäätikkö oli sulanut. Sekin laski vankinsa vapaaksi sallien lämmön tulvehtia sydämestä sydämeen. Maiju painui voitettuna sisaren jalkoihin, sulki hänen kylmät, vapisevat kätensä omiinsa lämmittäen niitä kyynelillään.
— Kaarina, Kaarina rukka…
Katumus vyöryi hänen ylitseen, se tuli äkkiä ja ylivoimaisena kuin suuren joen jäänlähtö, joka vie mennessään kaikki esteet, jättäen jälkeensä kirkkaan, kimmeltävän vedenpinnan voimallisen kevätauringon lämmitettäväksi.