— Sellainen minä olen ollutkin kaikkina näinä vuosina — kylmä, sulamaton ja karsas, nyyhki hän. — Vielä äsken, kun sain kuulla tulostasi, tuntui mahdottomalta antaa anteeksi … mutta sinähän veitkin minulta parhaimpani… Ei, Kaarina, elä keskeytä, minä en antaisi sinulle anteeksi nytkään, jos olisit tullut terveenä, onnellisena — entisesi laisena. Silloin ei olisi löytynyt mitään tietä päästäksesi luokseni. Nytkö, rakas? Voi, nythän olet samalla tasolla, säretty, vähäpätöinen, kovia kokenut… nyt olet tullut sitä yhtä ainoata mahdollista tietä, sitä yhtä, joka sittenkin oli olemassa sinullekin, vastoin varmaa luuloani. Mutta mitä on minun anteeksiantoni, Kaarina. On toisia… Jumala ennen kaikkia…
Hän puhui katkonaisesti, nyyhkien, mutta herännyt lämpö ja osanotto soi jokaisesta sanasta.
— Uskon Jumalan antaneen minulle anteeksi. Niin uskon… tunnen sen. Ja siksi voin ajatella kuolemaa…
— Ei, Kaarina, sinä tulet terveeksi. Koti parantaa lapsensa… saat nähdä.
— Se on jo myöhäistä, äiti, enkä minä sitä ansaitsekaan. Siinä jo kyllin, kun pääsen teidän saattamananne kotoiseen hautaan. Huu — ajatelkaas, yksin vieraalla maalla, raskas, sovittamaton taakka sydämellä! Mutta nyt, kun sovitus kulkee kuoleman edellä — nythän on kaikki niin rauhaisaa…
Parin päivän kuluttua hän oli matkalla jälleen, sillä viimeisellä, joka vie suureen kirkkauteen.
ENNUSTUS
Kuu paistaa heloitti akkunasta sisään valaisten huoneen hienolla hohteellaan, sellaisella haaltuvan hopeaisella, hiukan väsähtäneellä, minkälaiseksi se tavallisesti käypi aamun koitteessa koko pitkän yön vaellettuaan. Puistossa akkunan alla seisoivat huurteiset puut valkeassa vaipassaan, lumikenttien levitessä ylt'ympäri, silmänkantamattomiin siellä missä pihanalainen pelto ja niitty yhtyivät laveaan, saarettomaan järveen.
Oli jouluaamu.
Aikaisimman joulukulkusen helähtäessä maantiellä heräsi Elvi Reijola lämpimässä vuoteessaan hymyillen kuutamolle, virkeänä, sydän joulutunnelmaa täynnänsä. Hänen tarvitsi vain kohottautua kyynäspäänsä varaan nähdäkseen kylän aikaiset joulutulet, missä tervaspuiset roihut takoissa, missä kynttilät akkunoilla. Ainuttakaan pimeätä asuntoa ei ollut. Kirkostakin, järven takaa, alkoi tuli jo tuikkia.