Kiireesti Elvi sytytti kynttilät omalla akkunallaan, illalla siihen jo varatut. Se oli jokajouluinen toimitus, ensimäinen vuoden hartaimman juhlapäivän aamuna — ja kuinka rakas tuo tehtävä oli hänestä ollutkaan aikaisimmasta lapsuudesta asti!
Nämä olivat hänen morsiuskynttilänsä.
Hän kipaisi vielä hetkiseksi vuoteeseensa lämmittelemään — ja katsellakseen sieltä valaistusta. Kuutamon hohde himmeni vähitellen, näkyi vain puun kuulakka latva ylimmän ruudun tasalla ja hienoinen huurresade, joka varisi alas tuulenhenkäyksen käydessä.
Ihanampaa jouluaamua saattoi tuskin kuvitellakaan.
Siinä samassa tuli sisäkkö puutaakkoineen. Anna Leena, hän, joka piti hyvän huolen siitä, ettei Elvin tarvinnut nousta lämmittämättömässä huoneessa. Mutta hänen hyvähuomenensa ei ollut iloinen tänään eikä ilmeensä joulunkirkas — sen huomasi heti. Ja kun hän pinosi puita uuniin, ei hän puhunutkaan joulukirkkoon menosta, vaan johdatti emäntänsä mieleen ammoiset lapsuusleikit ja Mari Kytösen.
— Missä lienee nyt Marikin… virkahti Elvi vuoteellaan. — Muistathan,
Annukka Leenukka, kuinka mukava tyttö hän oli?
— Kyllä vainen! Milloinka lienette hänestä viimeksi kuullutkaan?
Siitä on jo aikaa. En — odotappas — muistakaan.
— Tuskin sitten Viipuriin menonsa?
Elvi ei muistanut kuulleensa.