Uunin luota kuului hiljainen huokaus, ja Anna Leena näkyi tuijottavan takkavalkeaan. Syttyvän tulen loimu väikkyi hänen valkealla esiliinallaan.
— Voisittekohan pitää hänestä vielä yhtä paljon kuin lapsuusaikana? tiedusteli hän siinä polvillaan yhä kyyköttäen.
— Kyllä — luulen.
— Niin, jos kaikki olisi ennallaan. Mutta entäs jos jotain muutosta ajattelisi tapahtuneeksi…
— Sinähän puhut kuin olisi todella jotain tapahtunut. Tiedätkö sitten mitään?
— Voi, mitäs minä… Sattuu välistä johtumaan kaikenlaista mieleen.
Elvi nousi vuoteellaan istumaan ja kokosi hajalliset hiukset kääröksi päälaelle. Hän odotti Anna Leenan lähtevän aamukahvia hakemaan. Kohta oli aika nousta joutuakseen joulukirkkoon. Tottakin, hän ajaa sinne tänään ensi kerran insinööri Matti Ension, sulhasensa kanssa.
Mutta Anna Leena tuijotti yhä tuleen virkkaen:
— Se on sentään vähän kummallista…
— Mikä sitten?