— Se vain se vanha ennustus, muistattehan. Mustalaiseukko kun katsoi käsiämme ja sanoi, että teillä ja Marilla on kaksoiskohtalo… missä toisen onni, siinä toisen elämä…
— Mihin särkyy toisen onni, siihen särkyy toisen elämä, täydensi Elvi.
— Muistan kyllä. Mutta minusta ovat kaikenlaiset ennustukset joutavia.
Minun onneni ei säry, ei! No, toisit mieluummin kahvitilkkasen.
Elämästä puhumatta.
Anna Leena kokosi puunkantovaatteen ja meni. Hänen katseessaan oli jotakin tavatonta.
Elvi ei voinut käsittää sitä. Hän istui miettien pitkän hetken, istui hievahtamatta. Oliko tämä Anna Leenan herkän mielen johteita — jonkun mahdollisen unennäön vuoksi — vai oliko se jotain vakavampaa, johdatusta odottamattomaan? Kaikkea vielä! Särkyisikö Marin elämä ja hänen onnensa vaiko hänen elämänsä ja Marin onni? Ja mihin? Ei ainakaan tänä kauniina jouluaamuna! Hyvä Jumala, joulu on ilon ja rauhan juhla, jouluna, kaikkina jouluina, mitkä hän oli elänyt, ei hänellä koskaan ollut murhetta ollut. Voisiko herätä sellainen rauhantunne sydämessä onnettomuuden vaaniessa ovella… Tuskin — tuskin vaan! Ei, kyllä asia oli niin, että Annukka Leenukkaa oli toruttava mokomasta jaarittelusta pikkusen, hiukkasen vain — kun on joulu — ja jouduttava kirkkoon.
Mutta kun sisäkkö tuli sisään kahvitarjottimineen, jäi Elvi tutkistelemaan hänen kasvojansa, joissa näin läheltä katsoen näkyi selviä kyynelten jälkiä.
— Nyt on täytynyt jotain tapahtua, säikähti hän. — Sano, sano pian.
Anna Leena joudutti kahvitarjottimen pöydälle ja hyrähti itkemään.
Empimättä rutisti hän valkean esiliinansa punoittavia kasvojansa vasten.
— Puhu! huudahti Elvi kiihkeästi, hypäten ylös vuoteestaan. Mutta vastaus viipyi; ei kuulunut muuta kuin puiden räiske uunissa ja kirkkoväen kulkuset maantieltä.
Kun ei kiihkeä käsky kyennyt kirvoittamaan sanoja Anna Leenan huulilta, tarttui Elvi lempeästi hänen käteensä pyydellen:
— Kerrohan nyt… kuule! Varmasti sinä aioit sen tehdäkin tänne tullessasi.