— Niin kyllä. Mutta kun se on niin vaikeaa…
— Miksi? Onko sinua kohdannut kova onni?
— Ei, nähkääs. Vaikeus on siinä, että asia koskee toista, ei minua.
Elvi tunsi kylmän karmivan ruumistaan tietämättä, tuliko se lattialta, jolla hän seisoi avojaloin, ohuessa paidassaan, vai vaikuttiko sen sisäinen pelko, outo säikähdys, joka kiisi nuolena Anna Leenan viimeisten sanojen johdosta.
Tuo äskeinen puhe oli siis kuitenkin valmistelua, johdatusta johonkin tuntemattomaan…
— Koskeeko se minua sitten?
Anna Leenan pää painui alas, ja hermostunein liikkein hän koki suoria rutistunutta esiliinaansa.
— Kyl-lä.
— Hyvä ihminen, onko joku sairastunut yöllä?
Hänen ajatuksensa kohdistuivat heti Matti Ensioon.