— Kuollutkin, neiti.
Elvi tarrausi kiihkeästi Anna Leenan käsiin, säikähtyneen katseen kysyessä: kuka? kuka?
Mutta Anna Leenan vastaus viipyi.
Hän tahtoi kyllä puhua ja rauhoittaa, sanoa, ettei se ollut kukaan omaisista, vieras vain. Ajatuksissaan hän etsi sanoja saadakseen asian pian selväksi, mutta ei tiennyt miten alkaa. Kaiken lopuksi — hän ei tiennyt itsekään minkä vuoksi — oli äärettömän vaikea lausua nimeä, joka kuitenkin asian yhteydessä oli lausuttava.
Viimeinkin, katse kokonaan toisaalle käännettynä, hän sanoi alkuun päästäkseen:
— Minulla on teille kirje.
— Kirje?
Elvi päästi hänen kätensä ja istahti vuoteen reunalle soluakseen siitä kohta peitteen alle kylmää ja mielenliikutusta pakoon.
Kokonaan toisenlaisia sanoja hän oli odottanut kuulevansa.
— Anna se toki tänne! huudahti hän kättään ojentaen.