— Olisin mieluummin antamatta, jos uskaltaisin. Kuollut on kuitenkin kuollut ja kaikki ohitse…
— Ihminen! Tahdotko nyt oikein kiusata minua!
Se ei suinkaan ollut tyttöparan tarkoitus, päinvastoin tahtoi hän tällä esipuheella rakentaa siltaa, jota myöten ylimeno kävisi helpommaksi, jota myöten hän johdatettavineen jotenkuten pääsisi sille suopahaselle, johon nyt pakostakin oli mentävä — ja mentävä juuri tältä rauhalle pyhitetyltä jouluiselta kunnaalta.
Mikäpä siinä enää auttoi.
Hän veti esiin rutistuneen paperipalasen taskustaan, kolmioksi käännetyn lappusen, johon vapisevin, epävarmoin kirjaimin oli piirretty Elvi Reijolan nimi.
Elvi tahtoi avata sen heti, mutta Anna Leena teki hätäisesti estävän liikkeen.
— Ei, kuulkaahan. Minun pitää kai kertoa ensin…
— Mitä sitten? — Se tuli jo kärsimättömästi.
— Sitä, nähkääs, että Mari saapui tänne, eilen iltamyöhällä, kun olitte kaikki nukkumassa jo… Kytösen Mari, ymmärrättehän. Mistä asti poloinen lie tullut, mutta sairas ja uupunut hän oli, niin että… Aivan paleltumassa. Hoivasin hänet vuoteeseen ja keitin tilkkasen maitoa, hiljaa, ettei kukaan heräisi, mutta heräsihän se Navetta-Mari, tietenkin, joka kaiket yöt niitten lehmiensä kanssa…
— No, sitten?