— Sitten, kun siitä hiukan toipui, sanoi olevan teille tähellistä asiaa, mutta ei antanut tulla herättämään. Tottapahan sitten kuitenkin tunsi, että aamuun mennessä on myöhäistä, kun pyysi paperia ja kynää ja jätti siihen sanottavansa.
— Mutta ei hiiskahtanutkaan sinulle asiastaan?
— Ei, käski vain kahdenkesken teille antamaan.
Elvi kuunteli hievahtamatta.
— Yksinkö hän tuli?
— Oli sillä pieni käärö käsivarrella… nähkääs… Sanoi sen olevan vasta viikon vanhan.
— Ja se elää, mutta Mari on kuollut — niinkö?
— Niin on… niin on.
Itku valtasi Anna Leenan uudelleen.
Elvin sydäntä kouristi. Ohimot alkoivat lyödä kuin väkivasarat, ja veri syöksähti kuumana poltteena poskille. Kaikki tämä, jonka takana hän vaistomaisesti tunsi piilevän vielä järkyttävämpää, oli tullut niin äkkiä. Tuntemattomasta pimeydestä viskattuna pommina oli se räjähtänyt keskellä kotoista joulurauhaa.