— Missä se nyt on? sai hän kysytyksi.
— Siellä, tupakamarissa. Navetta-Marin huostassa.
Anna Leenan poistuttua jäi Elvi rauhattomana tuijottamaan kuolleen viestiin. Hän ei uskaltanut avata sitä heti, jonkunlainen pelon ja vastenmielisyyden tunne nousi esteeksi. Mitä siihen lieneekin piirretty, on se piirretty tulikirjaimin — ja ne polttavat! Sen hän tunsi. Ja tunteen tuomana tuli ajatus, että asia tavalla tai toisella koskee Mattia, hänen sulhastaan.
Ehkäpä tässä sittenkin toteutui mustalaisen ennustus?
Miten tahansa — hän pakoittautui avaamaan paperin ja levitti sen vapisevin sormin eteensä peitteelle, ahmaisten yhdellä ainoalla nopealla katseella masentavan tiedonannon:
»Insinööri Matti Ensio on lapseni isä. Jumala siunatkoon teitä.
Mari Kytönen.»
Niinhän siinä oli.
Elvi painui hiljaa tyynylleen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat raskaasti, aivankuin itse kuolema olisi laskenut kätensä luomien päälle. Ääretön katkeruus masensi hänen voimansa, ja hän makasi pitkän aikaa ajatusten hämärinä ja epämääräisinä liikkuessa sinne tänne.
Hän ei jaksanut käsittää, kuinka suuresti kaikki oli muuttunut eilisestä — niin, vieläpä taannoisesta iloisen heräämisen hetkestä, jolloin hän onnellisena morsiamena sytytti joulukynttilät. Ja niin aavistamatta, pienimmänkään enteen edelläkäymättä, oli tuho tullut. Ei edes öinen unikuva ollut kertonut, että talvista tietä vaeltaa nainen, sairaampi sielultaan kuin ruumiiltaan, jolla on käärö käsivarrella ja asiaa hänelle, juuri hänelle…!