Ja niinkö on menetellyt mies, johon hän on täydellisesti luottanut, jonka omaksi hän oli lupautunut vuosi sitten?
Eihän saapuneetkaan ainoastaan suru ja pettymys — saapui myöskin häpeä, häpeä!
Ne seisoivat käsikkäin siinä vuoteen vieressä hievahtamatta, ja kuunpaisteisen hangen ympäröimä talo oli saanut tahran vuoden pyhimpänä aamuna…
Mutta jos se ei olekaan totta —? väräjää ääni syvällä hänen sielussaan.
— Jos Mari on valehdellut —?
Hän säpsähtää ajatustaan ja vie käden suunsa eteen kuin estääkseen ajatuksen muuttumasta sanoiksi.
Mariko, tuo hyvä, rehellinen tyttö, josta hänellä ei ollut yhtään ikävää muistoa… Ja kuolinhetkelläänkö, juuri silloin, kun kaikki maanpäällinen jää pois —? Ei, silloin ei valehdella.
Elvi nousi vitkaan, jäätävin sydämin. Vaistomaisesti hän veti kihlasormuksen sormestaan ja laski sen pöydälle joululahjakääröjen joukkoon.
Hänen edessään seisoi nyt kylmä, lahjomaton elämänvaihde, joka heitti poistumattoman varjon kaikkien tulevienkin joulujen ylitse.
VANHA LAULU
Sade oli ajanut perheen koolle suureen saliin, ja niin kuului sieltä taas tuo vanha tuttu puheensorina isoisän etäiseen, viileään huoneeseen, jonka akkunoiden takana kukkivat sireenit tekivät ainaista vartiopalvelustaan. Ei aina kukkivina, senhän tiedätte — oi, pohjolan kesä on niin lyhyt! Mutta nyt oli kukinta-aika ja uhkeat, tuoksuvat kimput juuri puhkeamaisillaan.