— Ken siellä puhuu mainiten nimiä Tela, Hopeakallio, Ritaniemi? kysyi isoisä pikku Liinalta, joka toi hänen teelasinsa sisään pienellä, hienolla puutarjottimella.
— Muuan vieras neiti, isoisä. Hän on kai turistimatkalla pyörineen ja pyysi tulla sisään sadetta pitämään. Tiedätkös, hänen vaatteensa olivat aivan likomärät, ja hatun reunasta tippui kuin räystäästä ikään!
— No? Saiko hän kuivia?
— Sai, sai. Kersti on pukenut hänet kokonaan omiinsa.
— Kersti — no, ja miksei Eva yhtä hyvin? Pikku Liina naurahteli mennessään ovelle.
— Siksi tietenkin, ettei hän ole lyhyt lyllerö kuten Eva, vaan Kerstin kokoinen, pitkä, hento ja — ja niinkuin sitä nyt et olisi arvannut kysymättäkin.
Isoisä hymyili. Hänen hämärtävät silmänsä tähyilivät salia kohti, vaikkei hän kunnolleen nähnyt Liinaa oman huoneensa oveltakaan.
— Jätä ovet auki, lapsi.
— Etkö häiriinny sitten, siellähän käy sellainen porina, että…
— Minä haluan kuunnella vieraan ääntä. Tiedätkö mikä hänen nimensä on?