— Mikä kumma se nyt olikaan… Hel … Hal…
— Halme?
— Niin, se se juuri taisi ollakin, isoisä.
Tyttö pujahti tiehensä, ja isoisä suoristihe kuuntelemaan. Hän näytti kovin hennolta ja kuihtuneelta suuressa, muhkeassa nojatuolissaan, pituudestaan huolimatta. Aika oli vienyt hänen voimansa ja kukoistuksensa jo kauan sitten ja sirotellut lumihiutaleita hiuksiin. Hän oli kuin vanha puu, jonka ympärillä versoi nuori, nouseva metsä.
— Ihmeellistä… kuiskasi hän itsekseen, ja hänen kasvoilleen nousi valoisa hohde. Tuskin hän hengittikään niin kauan kuin puhelun sorinasta eroittui kirkas, eloisa naisen ääni.
Salissa avattiin pianon kansi.
Isoisä kuuli ääniä, jotka tuntuivat pyytävän ja kehoittavan jotakin. Ne tahtoivat varmaan vierasta soittamaan. Oh, tässä talossa oli musiikkia liiaksikin! Täytyi monasti sulkea kaikki väliovet, ja sittenkin, sittenkin tunki se esiin joka rakosesta.
Kunhan ne nyt vain eivät sulkisi ovia vanhasta tottumuksesta!
Siinä samassa helähti tuttu sävel, kotoinen ja usein kuultu kylläkin. Yrjö siellä soitti, sen kuuli jo ensi lyönnistä, mutta — ehkä hän vain raivasi tietä vieraalle.
Isoisä nousi ja siirsi tuolinsa lähemmäksi ovea.