Hänen vanhassa olemuksessaan heräsi kumman nuortea odotus.

Soiton vaiettua oli hetkinen hiljaisuutta, kunnes puhelu virisi taas, katkesi, virisi uudelleen ja vaihtui raikkaaseen sekaääniseen lauluun. Olihan tässä talossa äänivaroja, eikä niitä säästetty, ei. Mutta eikö kuorosta kuulunut nyt uusi tumma, pehmyt ääni — kuului!

Isoisä poimi tuon uuden lisän herkillä kuulohermoillaan ja eristi sen yhteisestä sävelestä erilleen, helmenä hiekan seasta. Jos hänen näkönsä olisi ollut vielä yhtä hyvässä kunnossa kuin kuulo — Jumalan kiitos — olisi hän mennyt heti saliin nähdäkseen, oliko vieraalla harmaat, lempeät silmät, sellaiset omituiset, jotka yhtäkkiä valahtivat veitikkamaisiksi, säkenöiviksi, tasoittuakseen tyyneen rauhallisuuteensa jälleen…

Mutta nyt hän ei mennyt.

Hiljainen huokaus puhkesi huulilta, se tuli vanhojen muistojen nostattamana.

Kuinka herkästi muistot heräävätkään ja kuinka voimakkaasti ne ryntäävät esiin sellaisesta vanhasta onkalostakin kuin ukon sydämestä, joka on sulloutunut täpöisen täyteen kaikenlaisia elämyksiä pitkän vaelluksen varrelta.

Nyt! Hiljaa…

Se ei ollut Yrjö, ei Eva, ei Helmi, ei Olga, ei Armas, ei edes Kullervo tai Kerstikään… Se oli varmaan se vieras, joka nyt löi muutaman soinnun nopeasti, hermostuneesti, ujostellen. Mutta ensi sointujen kuoltua syntyi uusia, hiukan rohkeampia, lämpöisempiä, puhuvampia.

Hyvä Jumala, mitä se oli!

Isoisä hypähti seisoalleen ketterästi, melkein kuin nuorukainen, ja hänen sielussaan kohahti korkea tuliaalto. Sitten hän painui istumaan jälleen hiljaa, liikahtamatta kuin kivettymä.