Salista kuului yksinlaulua, pehmoisen kirkasta, tunteellista.
Se tuli huoneiden läpi isoisän luokse kuin keväinen tuulahdus talvisten aavikoiden halki. Se tuli ihmeellisenä ja sytyttävänä — se ikäänkuin siirsi pois monet vuosikymmenet, sysäten ne syrjään kuin oviverhot, ja johti askeleet yhtäkkiä nuoruuden ihanaan temppeliin!
Ja vanhan laulun sävelet valoivat hellää hohdetta temppelin korkeasta holvista ja sanat, joita ei koskaan ennen oltu tämän katon alla laulettu, juoksivat huumaten esiin menneen, ainaisesti kadotetun lähettinä…
»Onnellinen se, jolle aamu koittaa
surutta ikiomaan majahan,
ja jolt' ei muistot menneen ajan voittaa
voi rauhaa, eikä huoli tulevan.
Onnellinen se, jonka elo hiljaa,
loistotta lemmen töissä katoaa
kuin salalähde, joka kukkaa, viljaa
virkistää — vaikkei sitä nähdä saa.
Onnellinen se, joka vain saa täyttää
velvollisuutta hurskaan sydämen,
jonk' elo hiljainen maan päällä näyttää
vain vaihetuksilt' ikävuosien.
Onnellinen se, jolle palkan suopi
se rakkaus, joll' on myös kestävyys,
ja jolle ilo kukkasia luopi —
kesällä lempi, syksyll' ystävyys.»
Säestys oli yksinkertainen, mutta mitään sen veroista ei isoisä ollut kuullut sitten nuoruusvuosien. Vain yksi oli ennen muinoin laulanut tuon laulun, vain yhden oli hän kuullut käyttävän tuota säestystä — mistä, mistä kumpusi se siis esiin nyt!
Oli harvinaista, että isoisä lähti huoneestaan etsiäkseen toisten seuraa, joskin hänestä oli mieluista, kun yksi tai toinen suuren perheen jäsenistä tuli hänen luokseen istumaan, tarinoimaan, neuvoja tai apua pyytämään — hänellähän oli niin paljon hyvää varastossa. Vierasta väkeä hän mieluimmin karttoi nykyisin.
Mutta nyt hän tuli, tuli hiljaa ja haparoiden juuri silloin, kun loisteliaan nykyaikaisen musiikin hengessä kasvanut perhe istui ääneti vanhan laulun omituisessa lumossa. Silmänräpäyksessä hän oivalsi pienellä vahingonilolla, että sen oli täytynyt tehota heihinkin!