Hänelle tehtiin tilaa iloisella hämmästyksellä ja hänelle esitettiin pianon ääressä istuva nuori nainen.
— Ei, mutta ketä te muistutattekaan, sanoi isoisä silmiään siristellen.
Vieras nauroi. Hän oli reipas ja luonnollinen, sen näki ensi katseella, hämärtyneelläkin.
— Isoäitiäni kaiketi. Niin sanovat kaikki aina kotosalla.
— Hopeakalliolla?
— Oi, mistä te tiedätte…
— Lapsi kulta, vain siellä voi olla teidän näköisenne isoäiti.
Ihmeellistä… jupisi hän sitten liikutettuna. — Ja tässäkö nyt on
Kirsti Elisabetin lapsenlapsi… Laulakaa minulle uudelleen hänen
laulunsa.
— Miksi sanotte sitä hänen laulukseen?
— Siksi, että vain hänen olen kuullut laulavan sitä. Häneltähän tekin sen opitte…
Kaikkien silmät vartioitsivat vanhusta ja vierasta, ja jokaisesta tuntui siltä, kuin hieno, salaperäinen henkäys liitelisi läpi huoneen tai niinkuin aurinko »katsoisi taakseen», kuten toisinaan iltaisin.