Ja vieras lauloi.
Ei enää arasti ja ujostellen kuten äsken, vaan suurella, sydämellisellä lämmöllä. Kohtaus isoisän kanssa oli ikäänkuin kotiuduttanut hänet. Hänestä tuntui, kuin istuisi hän isoäidin luona kaukana, yksinkertaisessa maalaiskodissa eikä ensinkään tässä hienossa, vieraassa ympäristössä, johon hän sattumalta joutui tunti sitten.
Kesken esitystään kääntyi hän tahtomattaankin hiukan nähdäkseen minkälaisin ilmein tuo ihmeellinen vanha herra kuunteli »isoäidin laulua» — ja niin oli hän vähällä sotkeutua siinä! Sillä juuri noinhan istui mummokin usein, selittämätön, kätketty, kaukainen kaiho kasvoillaan. »Mitä istut noin?» oli hän joskus kysynyt isoäidiltä. »Menneitä miettien», oli tullut vastaukseksi. Ja siinä istui nyt toinenkin miettien menneitä, jotka — Luoja tiesi — olivatkin yhteisiä kumpaiseilekin!
Laulaja lämpeni yhä.
Hän oli aina pitänyt tästä vanhasta laulusta, mutta nyt se suorastaan kirkastui hänelle. Sen sisällys kertoi nyt erikoisen salatun tarinan, ja sen jokainen säe ilmaisi vivahteita keväästä, monen syyslehtisateen alle hautautuneesta, jolloin myöskin nuoruuden ilot puhkesivat rakkauden kukiksi. Nyt oli tullut syksy näille menneen kevään lapsille. Mutta mitä siitä! Kevään lempi ei ole ikuista, ei… ja kenties syksyn ystävyys omaa salaisen ihanuuden, sellaisen, joka korvaa menneen… Sitä ei tiedä suloista rikkainkaan nuoruus, sen tietää vain vanhuus, auringonlaskunmaille ehtinyt…
Kun taivas jälleen päilyi pilvetönnä ja sateen virkistämä ilma tuoksui raikkautta, ajoi nuori matkailija eteenpäin. Omituinen lämpö sydämessään hän jätti talon, johon tietämättään oli tuonut viestin kaukaiselta ajalta ja josta hän tietoisena vei vastaviestin, odottamattoman kylläkin sille, joka oli sen saapa.
LEIPÄPALKALLA
Minä kirjoitan teille, Frideman, sillä minun täytyy saada sanotuksi se nyt, viipymättä, tuoreeltaan, kun asia on kirkkaana edessäni ja vaikutteiden syvimmät hetteet uhkuvat toimintaa.
Voisin sen sanoakin, mutta minä en tahdo pidättäytyä enkä odottaa niitä kolmea, neljää päivää, jotka te mahdollisesti viivytte matkallanne.
Mitä tulee viimeiseen väitteeseenne, että minä tahallani johdin puheen siihen aineeseen, jossa te niin varomattomasti paljastitte itsenne, en toki pyri kieltämäänkään. Päinvastoin. Jo silloin, kun meidät istutettiin pöytään noilla tuomarin merkillisillä päivällisillä ja te saitte Elsikin pöytätoveriksenne, päätin minä kaataa teidät.