— Oletko hyvin sairas? kysyi Maiju viimein.
— Olen, vastasi sisaren äänetön katse, kyynelten tippuessa esiin pitkien, mustien ripsien alta.
Katse koski Maijun sydämeen, siinä ilmeni jokin ylivoimainen ote, joka pani jäänkin järkkymään. Mutta hän ei sallinut sen päästä näkyviin.
— Miten maailmassa miehesi sallii sinun matkustaa yksin tuollaisessa tilassa?
— Niin, Maiju… ja äiti ja isä… nyt en enää valehtele teille…
— Oletko sinä sitten valehdellut? Ja milloin?
— Olen, olen — kaiken aikaa!
Se tuli vihloen kuin hätähuuto, saaden jokaisen käsittämään, että kysymyksessä oli ankara totuus. Sisaren kylmä, suora kysymys oli murtanut padon päästäen vapaaksi omaan valheeseensa vangitun ihmisen. Vapautusta seurasi helpoitus, helpoitusta nöyryys, ja hänen tunnustuksensa rakentautui sillaksi, jota myöten hän pääsi suljetuimpaankin soppeen maailmassa — sisarensa sydämeen.
— Puoli vuotta kotoa-lähtöni jälkeen ei minulla enää miestä ole ollutkaan, siinä syy, miksi hän sallii minun kuljeksia vaikka missä tilassa… Oi suuri Jumala, kuinka minä olen ollut murtunut, turvaton ja yksin maailmassa! Hän, tuo viheliäinen, jätti minut, minut, jota ei vielä kukaan ollut uskaltanut loukata!
— Taivaan isä, mikset ilmaissut sitä heti ja palannut kotiin?