Ja sitähän se ei tehnyt aivan monelle… Mutta kuinka olikaan Kaarina muuttunut! Varjo vain hän oli entiseensä verraten. Kohotessaan tervehtimään Maijua hän pääsi tuskin ylös lepotuolista, johon äiti oli peitellyt hänet tyynyin ja vaipoin. Käsi, joka ojentautui sisarelle, oli luiseva ja kutistunut, ei enää sametinpehmyt eikä hienoinen.
— Maiju kulta! On suloista nähdä sinua ja sanoa: anna anteeksi. Olen tullut kotiin vain kuolemaan… siksi vain…
Maiju ei vastannut. Hänen sydämensä ei liikahtanutkaan, ja häntä itseäänkin hirvitti sen kylmyys.
— Kuinka sinä olet tuores ja säilynyt, Maiju! Oi elä ole vihainen, ethän? Ajattelin, että täällä kotona olisi helpompi kuolla kuin siellä muualla… vieraissa…
Kaarinan ääni särähti — mihin oli haihtunutkaan sen entinen hely!
Äiti nyyhki ääneen.
— Elä puhu mitään anteeksiannosta, rakas lapsi… olit kultainen kun tulit. Isä, joko soitit lääkäriä? Maiju, katsos, tue häntä tästä, näin…
Äiti oli unhoittanut kokonaan rajun, hillittömän, elämän kiihkeyttä himoitsevan tyttären, hänen sydämestään oli yhdellä pyyhkäisyllä haihtunut viimeinenkin katkeruuden hiven tuhlaajatytön tuottamista suruista ja kyynelistä, valvotuista öistä — häpeästäkin. Hänen sylissään oli nyt vain murtunut, sairas lapsi, pääskysparka, joka kaikesta päättäen oli matkallaan kärsinyt kovan vaurion…
Ei sekään sulattanut jäätikköä Maijun sydämestä, hän ei voinut yhtyä äidin hellyyteen eikä isän osanottoon. Kukaties Kaarina liioittelee sairauttaan, tuo hemmoiteltu lapsi, säälin turvin syöstäkseen heidän sydäntensä syvimpään — oliko hän mihinkään puolinaiseen koskaan tyytynytkään. Täyttä antautumista hän aina oli kaikilta vaatinut, ja voi sitä, joka uskalsi olla välinpitämätön hänelle!
Varmaan eli pohjimmaisena se sävel nytkin… tuo nöyryys oli kai ulkonainen hely, matkan varrelta silmäin lumeeksi tuotu…