Ja siinä sitä sitten oltiin keskellä mielipiteiden ristiaallokkoa, johon keskustelun purren piti laskujeni mukaan joutuakin.
Tarkastin Elsikin tunteellisia kasvoja ja näin, miten hänen katseensa varatuomarin sanojen johdosta synkistyi, mutta hän pysyi kuitenkin tyynenä. Hän ei aavistanut heti saavansa iskua vasten omaa sydäntään.
Kun te sitten otitte suunvuoron painavalla äänellänne, joka on kerrassaan kaikenvarma, ja lavein sanoin yhdyitte Kinokseen, näin Elsikin kasvoilla säikähtyneen, avuttoman ilmeen. Hän oli sillä hetkellä mielestäni kuin pieni lintu, jonka ankara koura on kopannut rauhalliselta oksaltaan. Jumala nähköön kuinka lintuparan sydän löi! Mutta sillä hetkellä katkesi myöskin paula… Hänen koko kuohahtava, kapinoiva olentonsa ilmaisi sen, niin äänetönnä kuin hän istuikin. Ja te vain tarinoitte, puhuitte kuin pölkkypää, huomaamatta laisinkaan, että onnenne painui painumistaan kuin riippakivi syvän selän vesiin.
— Niin, kyllä te olette oikeassakin, myönsi puheeseenne uneliaasti joku kananpää, muistaakseni Ines Kajava, eivätkä paljon äänilajista poikenneet ruustinnankaan sanat — mutta hänhän onkin ikänsä kaiken hengittänyt puhtainta vanhan vihkimäkaavan ilmaa…
Silloin nousi talon harmaahapsi emäntä, silmässään nuorekas, rauhallinen, miltei veitikkamainen ilme. Muistatteko kuinka kuuliaisesti kahvelit seisahtuivat ja veitset, uskotteko, ne olisivat mieluummin katkenneet tai tipahtaneet pöydän alle kuin leikanneet pienintäkään paistinpalasta puheen kestäessä.
Miltä kuuluivat hänen sanansa teidän korvissanne, Frideman?
— Täällä on sanottu, että miehille on kaikkea muuta kuin mieluista saada »koko suku» niskoilleen vaimonsa mukana, mutta ehkäpä naisesta tuntuu vieläkin raskaammalta, esim. jostain hyvin palkatusta paikasta miehelään jouduttuaan, huomata, ettei hän voi enää ansaita ropoakaan, vaikkapa nyt sitten vanhustensa avustamiseksi. Hänen työnsä on yhtäkkiä käynyt ihmeen tuottamattomaksi, ja vaikka hän hääräisi yötäpäivää ja keräisi kuten sadun tyttö kukkia mahdollisimman laajalta alalta, näkee hän niissä kaikissa kuitenkin jättiläisen poltinmerkin…
— No, no, äitimuori, oletko sinä koskaan jalkaasi kiveen loukannut… hymyili tuomari.
— En, minä olen saanut astua rakkauden pehmoista mattoa pitkin. Mutta minä puhunkin niiden puolesta, joiden tie osuu kulkemaan kovan sydämen kautta.
Olipa se voimakas ihastuksen myrsky, mikä seurasi vanhuksen sanoja. Se nousi alapäästä pöytää, te muistanette, sieltä, missä istui taisteluunsa lähtevä nuoriväki.