Elsikki istui hiljaa, innostumatta. Mutta hänen sydämessäänhän oli katkennut muuan säie hetkistä aikaisemmin…
Olen vain yhden ainoan kerran ollut ilkeä Elsikille, ja se tapahtui vähän myöhemmin samana iltana. Hän istui hiukan erillään muista kahvin jälkeen suuressa salissa, ja vanhan ystävän oikeudella astuin hänen luokseen istuakseni hänen viereensä muutamalle tyhjälle tuolille, jonka selustalle joku vanha rouva, kahvista lämmenneenä, oli heittänyt värikkään hartiahuivinsa.
— Elsikki, sanoin minä, elä näytä noin masentuneelta, joskin herra
Frideman kuuluu vanhan koulun miehiin…
— Mitä tarkoitat? keskeytti hän nyreästi.
— Ainoastaan sitä, Elsikki, että minä ja pikku veli olemme jotenkin yksin maailmassa. Siksi pyytäisin sinua puhumaan äidillesi, eikö hän, sinun lähdettyäsi, tahtoisi jakaa kotia ystävävainajansa poikien kanssa. Tietäähän hän, ettei meillä ole suuria tiloja, mutta jotain muuta kylläkin sen sijaan… Lupaatko, Elsikki?
Seuraavassa silmänräpäyksessä kaduin sanojani, sillä kohdatessani hänen nöyryytetyn katseensa olisin kernaasti antanut henkeni, jos olisin tehdyn saanut tekemättömäksi.
Ehkä hän antaa minulle anteeksi. Ja sen hän tekeekin tietäessään, että vain siten tahtoi kostaa mies, jonka sammumattoman lemmen ohitse hän on käynyt, ja käynyt niin monen odotuksen vuoden kuluessa…
— Frideman… virkahti hän hetken kuluttua halveksivasti. — Ja äiti ei jää yksin milloinkaan. Vai… mitä tuumaat, vanha toveri, kannattaako sen käydä leipäpalkoille, joka viimeiseen asti tahtoo huolehtia äitipoloisestaan…
En tiedä näkikö kukaan, kun kumarruin kunnioittavasti suutelemaan hänen kättänsä. Mutta hänen rakkaissa, ihanissa silmissään kiilsivät sumeat kyyneleet.