Tosin hän oli vain vanha löperö.
Aikaisemmin olivat torpan maat olleet jokseenkin huonossa muokassa ja köyhyys kurkisteli tuontuostakin nurkan takaa. Sitten kun lapset, poika ja tyttö, olivat kasvaneet suuremmiksi, kävi kaikki vähän paremmin, mutta sitä parempaa aikaa ei kestänyt kauan. Poika joutui linnaan, ja tyttö — hänen kävi huonosti hänenkin. Vanha torppari ja hänen vaimonsa eivät voineet kyllin kirota päivää, jolloin sallivat hänen lähteä palvelukseen oluttehtaan panimomestarille.
Oluttehdas! Se se juuri oli kaiken onnettomuuden syynä ollutkin… Se se opetti pojan juomaan ja se…
Äitiparka painui pian hautaan surressaan lastensa kohtaloa.
Yksin jäätyään ukko suri aivan kuollakseen, ja suru toi hieman ponttakin vanhoihin, velttoihin jäseniin. Sydän sykähti silloin tällöin kostonhalun kiivaassa tahdissa. Mutta hän oli hidasta hämäläisjuurta, ja ajatuksista tekoihin oli hänen sielussaan koko joukon pitempi matka kuin vanhalta tuparähjältä, joka sijaitsi lammin rannalla vuoren takana, oluttehtaalle, jonne hän kulki joka ilta, sen jälkeen kuin oli saanut paikan tehtaan yövahtina.
Paikkakuntalaiset luulivat hänen ottaneen paikan leivän takia. Hänellä itsellään oli siihen kokolailla toinen vaikutin. Täysi selviö se ei tosin ollut virkaanastumisen hetkenä, ja ennenkuin se siksi lopullisesti kiteytyi, tallasivat hänen leveät jalkansa selvän polun mökiltä vuoren poikki tehtaalle. Mutta hänen hidas vaistonsa sanoi, että kun laittautuu lähelle vihollista, käy esteettömästi iskeminen silloin kun sopiva hetki lyö ja — sydän käskee.
Hän oli luullut kuulleensa tuon käskyn monta kertaa ja kerran jo touhahtanut täyttääkseenkin sen. Kaiketi se ei sitten oikea ja lopullinen vielä ollutkaan, koska käsi ei kääntynyt tekoon eikä povessa sisu kyllin kiihkeästi kiehahtanut.
Miten — se oli nykyisin jo selvä seikka.
Milloin — se pysyi yhä vain hämäryyden peitossa.
— Narri poloinen… ivasi hän toisin hetkin itseään. — Ei sinusta ole siihen miestä milloinkaan — ei niin milloinkaan! Joku toinen kävisi kostoon käsiksi ketterästi kuin leipään… sinä syöt leipää, mutta et kosta, vanha nahjusparka.