Lopulta nahjuksenkin hetki lyö.
Vanha yövahti ei tiennyt itsekään mistä ja miten se niin voimakkaana humahti hänen olemuksensa syvimmässä sopukassa, kun hän muutamana heinäkuun päivänä heräsi auringon puolipäiväpiiriä tavoitellessa. Mutta hän käsitti, että määrähetki oli saapunut.
Ilma oli hiostava vaikka pilvetön. Lampi päilyi tyynenä, apila tuoksui, ja harmaa tupa paistatti päivää mansikkaisen ahon reunassa.
Oli aivan kuin näkymätön käsi olisi tarttunut häntä kädestä ja vaatinut varman lupauksen. Tai paremminkin kuin hän olisi juuri havahtuessaan painanut sen huoneen oven kiinni, jossa hän puumerkkinsä piirsi pikaisen ja peruuttamattoman lupauksen alle.
Omituista se oli — ei hirveätä ensinkään.
Hänen täytyi vain imeksiä piippuaan lakkaamatta kaiken päivää, istuen toimetonna milloin tuvan penkillä, milloin portailla, jotka olivat kaikkein alkeellisimmat mitä paikkakunnan rakennustaito tunsi: laudanpätkä poikittain kahden tukin päällä kynnyksen ulkopuolella ja laakea, tahkonpuolikkaan kokoinen kivi sen edessä.
Sinä päivänä kävelivät vaimo ja lapset ilmielävinä hänen edessään, eikä hän saanut oikein selville, oliko heillä sanomista hänelle vaiko hänellä heille…
Kun tuli aika lähteä öiseen toimeen tehtaalle, pisti hän vastoin tavallisuutta tulitikkulaatikon uuninreunalta taskuunsa ja keräsi tuvan seinukselta muutaman kiehkuraisen höylänlastun, ohuen ja hienon kuin paras silkki. Sullottuaan ne toiseen taskuunsa lukitsi hän oven pistäen avaimen vanhalta muistilta nurkkahirren koloon.
Mutta jos hän luuli pääsevänsä niin helpolla perille asti, erehtyi hän hiukkasen. Metsässä kävi vielä kaikki hyvin, mutta tehtaan aukealla sykähti pahasti rinnassa ja tunne oli epämieluisin kaikista niistä tunteista, joita hän muisti sielussaan olleen ikimuistoisista ajoista…
Hiisi vieköön — kävikö sitä nyt tekeminen sentään?