Epäröinti ei kallistunut niin paljon häneen itseensä kuin patruunaan ja tehtaaseen.
Laajana ja mahtavana se siinä seisoi. Kyllä — olihan sillä kokoa! Punainen maali oli vähän haaltunut, ja siellä täällä kaipasivat valkeat akkunalaudatkin sivellintä. Ja sitä rankin paljoutta, mikä sen vatsasta oli pursunut…
Ilta oli hiljainen ja ihana. Hiostusta jatkui. Selvään oli ukkosta ilmassa, mutta pilveä vain nimeksi.
Paikkakunta laskeutui väsyneen lepoon kuuman heinäpäivän jälkeen, ei yhtään kulkijaa näkynyt puolella eikä toisella. Vasikan kello kilahti läheisestä haasta, ja vuoren rinteeltä kuului kehrääjälinnun tuttu ääni.
Yövahti muisti päivän, jolloin patruuna oli palkannut hänet tähän toimeen ja antanut ryypyn sanoen:
— Meitä on monta, jotka huolehdimme tehtaasta päiväiseen aikaan, sinä yksin yöllä. Siksi olekin valpas virassasi.
— Kyllä —
Hän oli saanutkin kiitoksen valppaudestaan silloin tällöin ja ottanut ne vastaan hiljaisella »ei kestä» mutinalla, niinkuin ei kestänytkään, kun asian oikean laidan tunsi. Ja häntä oli sen ohessa aina hieman myrkyllisesti hymyilyttänyt.
Nyt se hymy pyrki esiin vuorotellen tuon epämieluisan tunteen kanssa. Se pani hänet kävelemään ja miettimään, päättämään ja epäröimään yön hiljaa uinuessa kesäisen maan yllä.
Pimeni koko lailla, vaikkei yövahti huomannut sitä tukkiessaan höylänlastuja seinänkoloon järvenpuoleisella nurkkauksella. Siinä oli laho hirsi, hän oli huomannut sen vuosi sitten ja huomauttanut patruunallekin. Mutta sitä ei oltu korjattu, se oli irvistänyt siinä kokonaisen vuoden, aukoen suutaan kuin nälkäinen.