Nyt se sai osansa — se oli varma se.
Kierros vielä kellarin ja varastojen ympäri. Tottakin, ne eivät olleet kovin täydet nyt, uusi panos oli juuri valmistumaisillaan. Olihan tässä aikaa.
Tullessaan takaisin apilaista nurmiaukeamaa maantienpuoleisella tehtaan seinustalla hän huomasi kohoavan pilven ja salaman.
Kas… se oli aina äkkiarvaamatta kimpussa noustessaan vuoren takaa. Eivät olleet laittaneet ukkosenjohdatintakaan, vaikka puhetta siitä kyllä oli pidetty.
Jylinän tärisyttäessä vuorta kiersi yövahti rannanpuoleiselle nurkalle. Hän veti tulitikut esiin pahan tunteen liehuessa hänen ympärillään tukahuttavana tulena. Se uuvutti ja masensi, se katkoi joka jäsentä kuin kiinni tarrautuva tauti… vai oliko se vain ukkosen painostusta, hän oli aina ollut niin herkkä sille.
Tuo kaikki veti taaksepäin, mutta se lupauksenomainen, se juuri, jonka kerällä hän oli herännyt, piti puolensa myöskin. Suottako hän olisi piirtänyt puumerkkinsä siihen ihmeelliseen kirjaan…
Yövahti raapaisi juuri tikulla tulta, kun suunnaton välähdys ja rätinä huumasi hänet hetkeksi. Tuo oli sen mahtavan mylväisy, silloin kun se iski kyntensä maanpäällisiin — hän ei kuullut sitä nyt ensi kertaa elämässään.
Tehdas paloi!
Kuului vain yksi ainut valtava humaus, ja kirkas liekki häilyi ympäri rakennusta kuin punainen heinä tuleentuneella kedolla.
Vanhus kirkaisi kipeästi. Se oli äärimmäisen tuskan parahdus, pettymyksen huuto, joka voitti luonnonvoimienkin äänen.