Peittäen kasvot käsiinsä juoksi hän etemmäs ja painui kivelle voimatonna yltyvän loimun paahteessa, tuntematta muuta kuin pettymyksen karvautta.
Hän oli kerran aikaisemmin, joskin lievempänä, tuntenut saman tunteen, nähdessään toisen miehen vievän tytön, johon hän oli ollut ensilempensä voimalla kiintynyt.
Hänen rintansa läähätti. Omakätisen koston sulo jäi maistamatta. Viime hetkessä otti toinen sen hänen heikosta kädestään, ja hänen alistumistansa helpotti hämärä vaisto, joka sanoi, että sillä toisella oli ehkä parempi syy kostoon kuin hänellä kurjalla vaivaisella… Ainakin kävi se paljon nopeammin ja varmemmin kuin hänen oma tuhruunsa tikkujen ja höylänlastujen avulla.
Huuto ja melu sai hänet siitä hereille.
— Salama iski… kuuletteko, salama! huusi hän kyyneleet silmissä nyrkkiä heristellen.
Hänelle heitettiin rauhoittavia sanoja kesken sammutustyön, ja vielä jälkeenpäin kerrottiin, kuinka lohduton hän oli ollut sinä yönä, jolloin salama poltti oluttehtaan.
Mutta kukaan ei aavistanutkaan hänen raivonsa oikeaa syytä, luultiin hänen vain tehtaan paloa surevan.
Vasta kuolinvuoteellaan hän ilmaisi asian seurakunnan vanhalle rovastille.