— Nähkääs, puheli Taneli Rossi vuoteeltaan, missä hän lojui tavallisessa lempiasennossaan käsi niskan alla ja toinen pitkän piipun vartta tukien. — Sitä, nähkääs, täytyy ihmisolioissa, joista pitää, joihin kiintyy, olla jotain erikoisen vaikuttavaa, sellaista joka tehoo, tehoipa siten tai täten.
— Ja mikä on minussa tehonnut kaikkina näinä toveruusvuosina arvoisaan veljeen? kysyi Olli Jalas tiristäen viimeisen tilkan olutpuolikkaasta lasiinsa.
— Ka, sinun raukkamaisuutesi tietenkin.
— Kiitos.
— Ei kiittämistä. Mikä muu sinun ominaisuuksistasi olisi valtavampi? Tai mitä muuta ominaisuutta sinulla yleensä olisikaan…? Ja Niilossa taas tehoo leikillisyys, tuo ainainen kujeisiin puhkeava ilkku, joka hakee vertojaan. Niin vastakkaiset ovat tehonne, veljet, ystävistä parhaimmat, ja kuitenkaan en saata sanoa, kumpaisesta teistä enemmän pidän.
Olli Jalaksen ainaisen alkoholinkäytön tylsyttämät kasvot kuvastivat hämmästystä.
— Meistä, sanot sinä…
Hänen katseensa tähysti puoleen ja toiseen, ensin tyhjään tuoliin vierellään, sitten olutpuolikkaiden ylitse pöydän toiseen päähän, josta näkyi vanhanaikuisen kiikkutuolin matala selusta.
— Meistä, sanot sinä… kertasi hän kerran vielä. — Aivan kuin et vieläkään olisi selvillä siitä, että Niilo Kainulainen saatettiin jo vuosi sitten maan multaan. Hän ei ole tässä enää.
— Hän on. Olen aivan varma siitä, että hän yhäti istuu luonamme aina kun näinikään muistelemme, maistelemme… Saatan nähdä kiikkutuolin heilahtavan kuten ennenvanhaan.