— Mene tiedä kuulet sen narahtavankin.
— Mene tiedä — ellet sinä estäisi sitä ainaisella epäuskollasi tuossa.
Mutta hiljaa: kuuntele!
Niin ketterästi kuin vanhat leininlyömät jäsenensä sallivat, köpsähti Taneli Rossi istualleen vuoteensa laidalle ja jäi kuin kivettymä piipunvarrella oveen päin osoittamaan.
Ei hän nyt kuunnellut ystävä vainajan kiikkutuolin narinaa, vaan ulkoa kuuluvia askeleita, jotka kiistämättä olivat elävän ihmisen. Mahdollisesti Olli Jalaksen vaimon. Ja juuri se otaksuma sai hänet ripeämmästi liikehtimäänkin.
Olli, hetken hölmisteltyään, tajusi mitä toinen varoi — hän ei ollut vielä niin humalassa — ja sanoi, kättään heilauttaen rauhoittavasti:
— Elä sinä eukkoa pelkää… Ei se nyt tule, se on pakanalähetyksen ompeluseurassa.
— Mutta jos se ei olisi — pelkäisit sinä. Juuri sinä.
He tiesivät kumpainenkin, ettei ollut hauskaa saada Ollin vaimoa kuokkavieraaksi tällaiseen rauhalliseen toveruushetkenviettoon. Sillä hän toi pyryilman tullessaan. Ja yhtä nopeasti kuin hänen tilaisuuteen sovelletut sanansa virtasivat, yhtä nopeasti etsi Olli takkinsa ja lakkinsa seuratakseen kuuliaisena vaimonsa kehoitusta.
— No niin, näkemiin sitten, vanha veikko, turahti hän silloin tavallisesti ovelta, luoden ikävöivän katseen uunin ja pesukaapin väliseen soppeen, johon jäi vajaampi tai täydempi olutkori, aina sen mukaan kuinka pitkältä yhdessäoloa oli kestänyt.
Sellaisina hetkinä Taneli nauroi vanhaa, viisasta nauruaan, ei näkyvää, ei kuuluvaa. Ja saadessaan oman ansaitun osansa sanatulvasta kumarsi hän vaiteliaasti, tyynenä ja harvasanaisena, aivan kuin ei olisi ollutkaan se puhelias vanhapoika, jonka juttu luisti lakkaamatta toverien ja lasien parissa.