— Ka, sepä!
— Se. Vähemmän, näes, ehtii tuossa torua, kun sukkelaan suoriudun matkaan. Torukoon sitten matkalla, kotona — ykskaikki. Mutta sinä et tahdo käsittää, et.
— En, sanoi Rossi ihmeissään. — En ole tullut ajatelleeksi asiaa siltä puolen. Ja ensi kerran tuot sen ilmi itsekin. No, olkoon niin, veli, en kiistä, en kumoa, olen iloinen kuten aina löytäessäni ihmisistä uusia hyviä puolia. Se sopii minulle. Se todistaa luonnon määrätöntä monipuolisuutta, näes.
— Elä ivaa.
— En.
Taneli Rossi tuli sytyttämään piippunsa ja tyhjentämään jo aikoja sitten väljähtyneen olutlasinsa tahraiselta, tupakanporon täyttämältä pöydältä. Häneen oli äkkiä iskenyt lauha hyvätuuli, sellainen oikea hellyttävä mieliala, jolla on voimaa tarttua seuralaisiinkin.
— Mitä siitä, kanna ristisi! sanoi hän hyväntahtoisesti, lyöden toveria olalle. — Otetaan elämä sellaisena kuin se on, on siitä tähänkin asti selvitty. Vähän vaikeammaksi se kylläkin on käynyt Niilo Kainulaisen mentyä… mutta koetetaan… koetetaan…
Hänen kasvoillaan paistoi päivä, ja hän hyräili.
Olli Jalas katsoi häneen epäilevästi. Epäilys nousi aina hänen päähänsä alkoholin seurassa.
— Ei se usko… jurritti itsepäinen ääni Ollin sisässä. — On uskovinaan… lyöttäytyy luottavaiseksi… mutta sisässään nauraa… Nauraa.