Ääneensä hän sanoi:
— Uskotko sinä, että kun lähden, lähden toveruuden, en pelkuruuden vuoksi? En siksi, että olisin tohvelin alla… Sano suoraan!
Taneli seisoi siinä myhäillen, hiukan horjuvin jaloin. Hän täytti lasinsa, täytti piippunsa ja palasi saaliinensa sängyn reunalle.
— Uskon, vakuutti hän sieltä. — Miksen sitä uskoisi? Toveruus kärsii uskon puutteesta, ja toveruutta — hiisi vieköön — toveruutta ei remuveikot koskaan petä. Aina niiltä päiviltä asti, jolloin nuoruus tanssi suonissamme ja me ensimäisinä tämän kaupunkipahasen tanssisaleissa, olemme me, niin sinä ja Niilo kuin minäkin, kokeneet yhtä ja toista, mutta toveruuden pyhyyttä — olemmeko loukanneet sitä konsanaan?
— Sinäpä sen sanoit. Ja siksi minä… kun eukko väliin yltäytyy hakumatkalle, näes … Mutta elä ole vihainen, veli.
Ollin kieli alkoi jo hieman kangertaa.
Taneli Rossi nyykäytteli päätään ja imi piippuaan.
Hänen hyväntahtoinen katseensa harhaili pitkin huonetta, pysähtyen hetkeksi eri esineisiin, sekä lähellä oleviin, jotka näkyivät selvästi, että toisella puolella huonetta sijaitseviin, jotka vain hämärinä häämöittivät tupakansavun seasta.
Äkkiä hän remahti nauramaan.
— Vihainen? Pääseekö sillä vihalla mihinkään. Ja mikäs minä, että vihoittelisin… Muistatko viheltäjä Yrjön rouvaa? Mieleenpainuva muoto sillä miekkosella olikin. No niin, tässä takavuosina — kun sitä vielä seurusteltiin »kerman» kanssa — tulee Yrjö muutamana aamuna matkoiltaan ja ohjaa asemalta suoraan tänne. Miehessä, näes, ei ollut mielestään kotiinmenijää… Oli tullut taipaleella liikoja lystäillyksi… Onko sinulla olutta, tiedustaa, että saisi pahimman pohmelon ohitse ennen kotiinmenoa… Olihan sitä. Mutta tuskin oli pullo puolillaan, kun karahti reenjalas portaan edessä ja Yrjön rouva astui sisään. Siunaa ja varjele sitä tilannetta! Muistaisinko enää puoliakaan siitä, mitä hän Yrjölleen sanoi, mutta minä sain tietää sen, että tämä vanha kamarini oli oikea paholaisen katiska, jossa aina tiesi jonkun ahvenen tapaavansa. Kiitin ja kumarsin. Vakuutin olevani vain halpa särki silloin tällöin täällä todellakin pistäytyvien ahventen joukossa — en mitenkään syypää heidän tuloonsa. Mutta hän väitti vastaan. Minä, kuuletko, houkuttelin! Se oli ainoa kerta, jolloin menetin malttini ja iskin nyrkin pöytään naisen edessä, iskin niin että kimahti! Vaan auttoiko se, oliko muka kumoamaton todistus tai amen, joka pannaan päätteeksi saarnan perään? Ei, veikkonen. Viha olkoon viimeinen ase meikäläisen kädessä.