Olli Jalas, vanha lääninkanslistinahjus, hykerteli käsiään.
Nyt oli hänenkin hyvä olla.
Toverin tarina, vaikkakin kaukaista aikaa koskeva, toi hänelle salaisesti toivotun hyvityksen. Hän ei ollut ainoa, jota eukkonsa haki juomateiltä. Ei ainoa, joka otti seuratakseen hakijaa.
— Ja Yrjö taisi ottaa ja mennä?
— Menihän se.
— Mutta tuli taas toiste takaisin, kun sattui…?
— Tuli. Etkö itse juuri sanonut, että täällä minun luonani on jotain kotoista, sellaista, jota eivät kaikki löydä omasta nurkastaankaan, vaan jonka kotoista kotoisemmaksi tuntevat ja tunnustavat missä sen ikinä tapaavatkin. No, onko sinulla selvillä mikä se se on?
— Se on minulla selvillä täällä ja täällä, vastasi Olli osoittaen otsaansa ja rintaansa. — Mutta sanoa sitä en taida.
— No, sanoi Taneli ja hymyili. — Sanan selitys ei ole tarpeenkaan.
— No, no niin, jupisi hän edelleen ja vetäistyään pari pitkää savua piipustaan päätti: