— Juuri niin sen pitää ollakin. Kippis!
Olli Jalas istui kenoselkäisenä, loistavana kerrankin, ja hyvitettynä. Vanha tuoli natisi hänen allaan. Hän oli kuin sotilas, joka on saanut rahan rintaansa ja kiitokset urhoollisuudesta päällepäätteeksi. Tällä hetkellä hän tunsi asemansa korotetuksi — maaherra yksin oli hänen yläpuolellaan…
Hän painoi silmänsä kiinni ja kuvitteli mielessään vaimonsa tuloa, jos se tapahtuisi juuri nyt. Jos Herra hyvin auttaisi, näyttäisi hän, ettei katiskassa ollut tänä iltana enemmän särkiä kuin ahveniakaan, vaan suuria, jalosukuisia lohia. Juuri niin.
Varmasti tekisi hän samoin kuin Sandels Partalassa ajutantilleen:
»Sen, että te käytte nyt istumaan ja lautasen tuotatte, sen saatua syötte huoleti vaan ja syötyä ryyppäätte…»
Häneltä ei kahveli putoaisi, eikä hän naurahtaisi liioin. Saisi Lotta
Jalas nyt kerran sen kumman kokea.
Taneli Rossilla ei ollut aavistustakaan siitä korkeasta veisusta, joka helisi hänen ystävänsä ajatuksissa; hän vain katseli häntä vuoteensa reunalta ja peläten Ollin nukahtavan kiiruhti tarinoimaan.
Olikin jo se aika, jolloin Olli tavallisesti vetäisi ensimäisen unenpätkänsä.
— Tänä keväänä minä teen sen! huudahti Taneli päättävällä äänellä. —
Kuuletko, veli?
— Minkä sitten?