— Minkä… kertasi Taneli tyytymättömästi. — Pyhiinvaellusmatkani tietenkin, pitäisi sinun tietämän. Enkö sitä ole jo kyllin kauan suunnitellut. Hohoi, tässä juuri olen sen jokaisen askeleen ottanut tuhannet kerrat… olen mennyt… olen tullut… olen nähnyt ja kokenut…
Olli naurahti.
— Kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin sinä jo aloit taivaltaa, mutta etemmäksi et ole ehtinyt vielä tänäkään päivänä. Ja paras kai niin onkin. Löytäisit vanhentuneen, lihavan eukon, kurttuisen ehkä… hampaattomankin…
Taneli keikahti istumaan ja jyskytti nyrkillään vuoteen reunaa.
— Vaikene, sanon sinulle!
Hän näytti suuttuneelta ja katsoi syrjittäin halveksivasti Olliin.
— Minkä minä löytänenkin, ei kuulu sinuun. Mutta pety en, sen tiedän.
Ja hän alkoi taas — kenties sadannen kerran — kertoa matkastaan peninkulmain takaiselle Keronrannalle, jonne hänen nuoruudenlemmittynsä oli joutunut muutaman hovin omistajan vaimoksi.
— Olisit pitänyt paremmin puolesi silloin, kun Keron herra alkuaan ilmestyi… et siinä nyt yhä kuikuttelisi kuvitteluinesi, haukotteli Olli.
— Ka, olisit itse pitänyt puolesi laamannin kultahäissä, ei reserviluutnantti olisi vienyt Elina Margaretaa, vaan hän olisi sinun tänäkin päivänä — sensijaan että sinulla nyt on vain äkäinen Lotta Lun —