— Minä join, keskeytti Olli rauhallisesti.
— Luutnantti ei juonut, näes. Ja Elina Margareta oli kuin enkeli…
— Enkö minä sitten juonut? tivasi Taneli.
— Ja jos Elina Mar' oli enkeli, oli Leila enkelien enkeli.
— Mutta Keron herra joi myöskin, intti Olli.
— Saattoi ryypiskellä, vähin. Minulla se oli täydessä vauhdissa jo silloin, ja siksi jäin… jäin…
— Jättäysit, oikaisi Olli. — Morsiusneidotpa kertoivat hänen odotelleen sinua vielä hääiltana. Joitko sinä silloinkin?
— Varmasti. Ja enemmän kuin koskaan ennen. Ja kun minä sitten seuraavana tai oikeammin sanoen seuraavina päivinä selvisin siitä, ei minulla ollut elämästä jälellä muuta kuin se pyhiinvaellusmatkan ajatus, joka nyt tasan kolmekymmentä vuotta on kanssani elää kituuttanut tässä Miettisen perillisten kamarissa, tässä katiskassa, näethän.
— Ja tässä te elätte, kunnes musta valjakko vie teidät Niilo
Kainulaisen viereen hautaan.
— Ei! sanoi Rossi äärimmäisellä päättäväisyydellä. — Nyt minä tunnen sen luissani, niinkuin leininlyömät tuntevat pahojen ilmojen tulon. Kun vain kevät tästä kerkiää — lähden.