— Onnea matkalle, haukotteli Olli. — Elähän innossasi unhoita lähtöryyppyä.
— Ottaako vai antaa? En, enkä tuloryyppyä myöskään. Toivottavasti veli on tyytyväinen saatuaan kumpaisenkin.
Ollin pää painui pöytää vasten, hän alkoi hengittää raskaasti.
— Niinpä on hetkesi lyönyt… urahti Taneli. — Kippis vain, viinamäen vanha työmies, ja nuku niin, ettei Lotta rouvakaan häiritse untasi.
Ollin vastaus oli pitkä, valtava kuorsaus.
Toverin nukkuminen ei häirinnyt Tanelin hyvää tuulta. Hän sytytti sammuneen piippunsa uudelleen ja kohentausi kaikkein mukavimpaan asentoon vanhan, leveän puusängyn patjoille.
— Siinä näet miehen, joka on uskollinen vanhoille perinnäistavoilleen. Siinä sinä Niilo Kainulainen sen nyt taas näet… Niin varmasti et sinä ikinä nuku haudassasi kuin Ollimme kymmenennen puolikkaan tyhjennettyään. Sinä itse panit sen merkille jo aikanasi, ja minä olen sen varmentanut vähintään kymmenen kertaa tämän orpousvuotemme kuluessa — ole varma siitä. Sanoinko minä todellakin orpousvuotemme, veli…? Ehjä tunne työntää toisinaan niin pahuksen sattuvan sanan esille… Orpoja tässä ollaan ja on oltu aina siitä hetkestä asti, jolloin sinä muutit. Sinulla oli omat tapasi ilahuttaa ihmisiä, niin meitä kuin muitakin. Et tainnut aina osata aivan oikeaan, mutta vilpitöntä tahtoasi en epäile eläissäni… Mitä? Niin, siinä olet myöskin oikeassa: kuoltuani vielä vähemmän.
Kesken tarinaansa hieroi Taneli Rossi vasenta käsivarttaan ja olkapäätään. Niillä tienoin oli viime vuonna ruvennut sietämättömästi pakottamaan.
— Ja hullutella sinä osasit… Ja säikyttää heikkohermoiset ihmiset aivan höperöiksi … Ei, mutta tuota solisluuta se hirtehinen nyt jomottaa… Niinpä istui Hakkaraisen mamsellikin muutama vuosikymmen sitten Saraisten rannalla ja — vaikka pääni pantiksi annan, että pitkää apulaispappia siinä haaveksittiin silläkin hetkellä. Ja päivä paistaa helotti yli aavan ulapan niin unettavan lämpimästi kuin konsanaan heinäkuussa, ja käen viimeinen kukku kuului jostain etempää Saraisten rantakoivikoista. »Vienkö pappilaan terveisiä, haloo!» kuului silloin uneksivan neitosen korvaan, ja hän hätkähti kuin ainakin se, joka on salaisimmista teoistaan yllätetty.
Mutta ketään ei näy, ei kuulu. »Vienkö rovastinapulaiselle lämpimät terveiset?» kuului uudelleen — äänen ikäänkuin ilkkuessa saavuttamattoman, salaperäisen kätkönsä turvallisuudesta. Eikä tiedä poloinen uneksija vielä tänä päivänäkään, että se olit sinä, Niilo, joka uimalla halkaisit aaltoja ja kalaisena, lahnaisena puikkelehdit selällä kimmeltävän auringon turvissa samaa suuntaa kohti kuin rannalla istujan ajatuksetkin…