— Hohoijaa… nyt ollaan vanhoja nyt… Eikä ole takeita siitä, kelle ja minä päivänä sielukelloja soitetaan…
Tällaiset yksinpuhelut, jotka melkeinpä säännöllisesti tapahtuivat Olli Jalaksen nukkuessa pöytää vasten ja tupakansavun seinänä seisoessa laesta permantoon asti, olivat Taneli Rossille oikeaa sielunvirikettä. Vanhat, lämmittävät muistot emännöivät silloin huoneessa. Ne tulivat ja menivät, juosten ulos ja sisään aivan kuin vallattomat lapset huolettomissa leikkilöissään. Ja eikö noiden hajahapsien keskellä istunut itse Niilo Kainulainen, ei raihnaisena ja elinikäisen alkoholinkäytön turmelemana, jollaisena hänet hautaan vietiin, vaan nuorena ja komeana, juuri sellaisena kuin hän oli ollut parhaimpina päivinään…? Juuri se se sai ukon jutun luistamaan, kuten juttu luistaa vain parhaimmassa toveriseurassa.
— Sinä olit mies, veli… oikea pahuksen poika… Saisin hakea tontti tontilta koko tämän kaupungin enkä yhtä ainutta sinunlaistasi löytäisi näistä nykypäivien piimäsuista. Eikähän niitä ollut monta silloinkaan. Vikasi kait oli sinullakin, kuuluithan samaan luomakuntaan kuin kaikki muutkin, mutta sinulla oli sydän… se sinulla oli. Sellaisia sydämiä ei tiputeta taivaasta joka päivä, liekö noita suuri varasto itse Luojallakaan… Ei sitä pilannut viinakaan — tuo piru — joka ei päästä meitä verkostaan kerran siihen saatuaan… ei sitä pilannut raha eikä rakkaus…
— Kuulehan, muistatko miten menettelit Saima Lehtisen kanssa muutamana kevätyönä! huudahti hän niin äänekkäästi, että Olli Jalaskin nosti punaisen nenänsä pöydästä ja örähti pari epäselvää sanaa, ennenkuin uupui uneensa jälleen. — Niin tekee vain hieno mies — älysydän, näethän. Kirkas se ilta oli ja kolea, niinkuin useinkin valkoisten kesäöiden kynnyksellä. Ennen kuin tapasit minut laamannin nurkalla, jossa yhdyimme kävelläksemme pitkin rantatietä, olit sinä kulkenut Lehtisen ohitse ja nähnyt Saimin yksin iltamyöhällä istuvan ulkoportailla. Saattaahan sitä ihminen niinkin tehdä, sanoit, mutta outoa se on nuorelle rouvalle sittenkin… Lämpimässä vuoteessa sitä jo pitäisi olla, varsinkin kun asiat ovat niinkuin ne näkyvät olevan. »Anna ihmisen istua ja vilvoitella», kehoitin, mutta sinä et saanut sitä mielestäsi. Sinä olit älynnyt jotain noilla hiton herkillä hermoillasi, ja mikä lie näkymätön ajanut askeleitasi, en tiedä… sen vain muistan, että Koposen nurkalta käännyttiin ylös ja Lehtiseen päin kulettiin, kunnes nähtiin, että siellä istui portaillaan vieläkin… »Annatko nyt ihmisen vilvoitella», tiuskaisit sinä, eikä siinä pitkään viivytty, kun oltiin sisaresi asunnolla ja siellä tarpeelliset »alkuvalmistukset» tehtyä ulkona taas. »Nyt menet sinä ja sanot hänelle, että Eva Kainulainen on sairas…» »Enkä mene! Minä en mene — minä pilaisin koko asian, hyvä mies.»… No niin, taisit itsekin pelätä samaa, et hoputtanut enää minua, vaan menit itse … menitpä niinkin ja sanoit poloiselle portailla-istujalle, että siskosi tuli äkkiä sairaaksi ja tahtoisi ystävätärtään luokseen, jos … jos hän vain voisi ja tahtoisi tulla… Ja miksei voinut… käyhän se mainiosti päinsä ihmiselle, jonka mies äkäpäissään on jättänyt oven taakse kylmään, purevaan kevätyönilmaan… Se oli vain kaunis teko sekin… se oli oiva teko, veli… Mennä, mukamas, pyytämään ystävänpalvelusta, juuri siten voidakseen itse tehdä sen… huomaamatta… hienosti… No niin, juuri älysydämen tavalla… Ei, mutta minäpä käyn ja kysyn Evalta, ilmaisiko hän koskaan myöhempinäkään vuosina Saimille tuota sotajuonta, jonka sinä, Niilo, punoit ja me kolmisin Evan kanssa toteutimme.
Olli Jalas heräsi tuhisten ja öristen.
— Puh… huh… nukuinko minä, veli?
— Nukuit tietenkin. Kaikkia sinä kyseletkin…
Hän siemaisi täyden lasin ja piristyi vähitellen. Mutta Rossin mielestä se kävi liian hitaasti, siksi otti hän vanhan, rakkaan viulunsa seinältä ja viritti iloisen polskan, tutun ja kotoisen, jonka säveliin liittyi pitkä sarja yhteisiä nuoruuden muistelmia.
II
Eräänä aurinkoisena kevätaamuna — puut olivat silloin hiirenkorvalla ja ensimäiset vuokkokimput ilmestyneet kauppatorin myyntipöydille — poikkesi Olli Jalas virastolle mennessään Rossin asuntoon. Hän oli hieman huonovointinen sinä aamuna, joten pieni tilkkanen olisi tullut hyvään tarpeeseen. Kenties oli Tanelin tuoppi yhtä tyhjä kuin hänen omansakin, mutta kysyä täytyi — ja kiiruhtaa.