Käytävä oli pihan puolella, ja ovelta puuttui kokonaan sellainen kaupunkilaisvehe kuin soittokello. Sitäpaitsi oli Ollilla oikeus mennä sisään koputtamattakin. Mitä tyhjiä, suotta aikojaan…
— Terve!
Mutta mies, joka vastasi Jalaksen tervehdykseen, ei ollut Taneli. Vieras ukkohan siinä istui virsut jalassa, hattureuhka silmillä ja piippunysä suussa. Maankiertäjä — sillähän oli reppu ja keppikin vieressään.
— Ei taida itse kotona ollakaan, tuli Ollilta pettyneesti.
Ukko kopautti piippunsa tyhjäksi virsunsa kärkeen ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän työnsi hattunsa hiukan ylemmäksi myhäillen tutunomaisesti:
— Tässähän sitä vielä ollaan… Mutta lähdössä, kuten näet.
— Ka tuota vekkulia… tuota hirtehistä! hölmisteli Olli. — No jos… jos nyt niinkuin Keronrannalle aikoisit, niin varma saat olla siitä, ettei sinua itse paholainenkaan tuntisi… Nousehan tuosta! Ja käänny! Entä mistä sinä nuo mokomat teatteritamineet olet saanut?
Taneli oli hyvillään. Toverin arvostelu oli samaa kuin matkapassi ulkomaalle aikovalle. Hän kävellä teppuroi lattialla, löi kämmeniään kupeisiin ja yskähteli.
— Kunhan eivät vaan nappaisi kiinni irtolaisena.
— Vielä tyhjiä. Mutta katsohan kassojasi … jos olisi vaikka kynnen verran…