— Istu! sanoi Taneli asettuen Ollin eteen mahtavana. — Niinhän oli puhekin, veli, että ryypyn saat, kun lähden, ja toisen tultuani. Ja nyt minä lähden kuin lähdenkin. Sanasta miestä — eläkä yhtään naura siinä!
Olli Jalas ei voinut olla nauramatta.
Hän laski salkkunsa pöydälle, vanhan, kuluneen virastosalkun, jossa oli messinkiset nurkkahelat ja viallinen lukko. Nyt se oli ohut ja kevyt, liekö sisältänyt jonkun vaivaisen kotityönä olleen ylöspanoarkin. Toisinaan se kyllä saattoi olla täysi ja painavakin — ei virastotiellä — mutta silloin siihen oli ahdettukin vierekkäin viisi olutpulloa, jotka seisoivat rivissä kuin sotamiehet ikään, yhdenkään kaupunkilaisen aavistamatta asian oikeata laitaa… Ja hyvä niin, sillä sehän olikin Ollin ainoa virkasalaisuus.
— Ei, mutta heitä jo kujeet, vanha mies.
— Tosi aikomus tämä on. Usko tai elä. Vai etkö sinä käsitä, että kerranhan sen täytyy tapahtua.
— No anna sitten mitä sinulla on… Tästä täytyy jo joutuakin.
— Minulla on viikon loma, sanoi Rossi komutessaan kaapissa.
— Vai viikon.
Olli katseli häntä yhä nauraen.
— Ei tässä kovin korkean arvoluokan herroja olla, veisteli hän sitten.